Rosenin nimen mainitseminen kirkasti kuningattaren silmät, sillä se johdatti hänen mieleensä paljo hyviä, lainkuuliaan miehen palveluksia.
»Se hyvä herttuako? Minä olenkin jo odottanut häntä», sanoi hän heittäen ennen poistumistansa ylhäisen katseen kadulle, missä eräs mies … juuri vastapäätä … kapusi Tuileriesin rautaportin kivijalustalle ja katseli tältä korkealta asemaltansa hetken aikaa väkijoukkoa. Tuohan oli aivan kuin Laibachissa silloin, kun väkijoukosta ammuttiin heidän akkunoihinsa! Kuningattarelle lensi äkkiä päähän hämärä ajatus jostakin murhayrityksestä, jonka vuoksi hän viskausi taapäin. Mies oli asettunut kunnianteko-asentoon, nosti lakkiansa, jotta kiharat tuulessa häilyen välkähtelivät päivää vastaan, ja huusi rauhallisella, mutta kovalla äänellä: »Eläköön kuningas!» Tämä oli kaikki mitä kuningatar voi kuulla ja nähdä hälinässä tuosta tuntemattomasta ystävästä, joka keskellä tasavaltalaista Pariisia ja suistuneen Tuileriesin palatsin raunioiden edessä uskalsi huutaa tervetuloa kruunuttomille hallitsijoille.
Tämä suosiollinen tervehdys, jota kuningatar ei ollut kuullut pitkään aikaan, teki häneen saman vaikutuksen kuin lämmin, lieskaava liesi ankarasta pakkasesta tulijaan. Se lämmitti häntä orvaskedesta sydämeen asti ja vanhan Rosenin jälleen näkeminen täydensi tätä hyväntekevää ja hilpeää virkistystä.
Kenraali, herttua de Rosen, sotalaitoksen entinen ylipäällikkö, oli jättänyt Illyrian noin kolme vuotta sitten, kun kuningas oli riistänyt häneltä tämän luottamustoimen uskoaksensa sen eräälle vapaamieliselle tahtoen näin osoittaa myötätuntoisuuttansa niitä vastustuspuolueen uusia aatteita kohtaan, jotka silloin kypsyivät ja kävivät Laibachin hovissa kuningattaren puolueen nimellä. Tosin olisi hän voinut kantaa kaunaa Kristiania kohtaan sen vuoksi, että tämä oli kylmästi uhrannut hänet ja lähettänyt hänet pois ilman kaipausta ja ilman jäähyväisiä, hänet, Mostarin ja Livnon taistelujen voittajan ja suurten montenegrolaisten sotien sankarin. Myytyänsä linnansa, tiluksensa ja irtaimistonsa, ja merkittyään lähtönsä loistavalla vastalauseella oli vanha kenraali asettunut Pariisiin, missä hän naitti poikansa ja turhaan odotteli kolme pitkää vuotta huomaten kuninkaan epäsuosioon liittyvän kaikki maanpaosta ja toimettomasta elämästä aiheutuvat alakuloisuudet ja surut. Ja kuitenkin riensi hän empimättä heidän luoksensa niin pian kuin oli saanut vihiä ruhtinaallisten saapumisesta Pariisiin. Nyt seisoi hän suorana keskellä salonkia, jonka kynttiläkruunuun asti hänen jättiläismäinen vartalonsa ulottui, ja odotteli hetkeä, jolloin hän saisi armollisen ja suosiollisen vastaanoton, esiytyen niin liikutettuna, että hänen pitkät sotilassäärensä nähtävästi vapisivat ja hänen laaja rintansa, tähdistön suuren merkin alla läähätti; muuten oli hän puettu vartalon mukaiseen ja sotilasmaisesti leikattuun siniseen takkiin. Ainoastaan hänen pieni haukan päänsä teräskatseinensa ja petolinnun nokkinensa pysyi järkkymättömänä samoin kuin nuo kolme valkoista piikintapaista hiusta päälaella ja lukemattomat pienet rypyt hänen tulessa kovettuneilla kasvoillansa. Kuningas, joka ei pitänyt suurellisista kohtauksista ja jota tämä vieraskäynti hieman vaivasi, koetti päästä siitä lausumalla hilpeästi ja sydämellisen kohteliaasti:
»Kas niin, kenraali», sanoi hän tullen kädet ojoina häntä vastaan, »te olitte todellakin oikeassa … minä laskin ohjakset liian höllälle… Minua on ravistettu ja väkevästi.»
Nähdessänsä vanhan luottamusmiehensä notkistavan toisen polvensa nosti hän tämän ylös sangen jalolla liikkeellä ja syleili häntä kauvan. Mutta kukaan ei, hiisi vie, voinut estää herttuaa polvistumasta kuningattaren edessä, johon hänen kunnioittavasti intomielinen suudelmansa ja vanhanaikaisesti hoidettujen viiksiensä kosketus teki omituisen vaikutuksen.
»Oi, poloinen herttuani, … oi, poloinen hra Rosen!» sopersi kuningatar.
Samassa sulki hän verkalleen silmänsä, ett'ei hänen kyyneliänsä huomattaisi. Mutta kaikki ne kyyneleet, joita hän oli vuosien kuluessa vuodattanut, olivat jättäneet jälkensä hänen sinisten silmiensä kurtistuneelle ja hienolle silkille, mihin valvokit, ahdistukset, levottomuudet ja kaikki ne kolhut olivat vaikuttaneet, jotka miesten mielestä oikeastaan säilyvät ihmisen sisimmässä sopessa, mutta nousevat sieltä kasvoille, niinkuin veden vähimmätkin liikkeet ryppyilevät pinnalla huomattavissa juovissa. Muutaman sekunnin näkyi noilla kauneilla, puhdaspiirteisillä kasvoilla väsymyksen ja surullisuuden ilmettä, joka ei suinkaan jäänyt huomaamatta vanhalta sotilaalta. »Voi, kuinka hän on mahtanut kärsiä!» ajatteli hän kuningatarta katsellessansa. Liikutustansa peittääksensä nousi hän sitten äkkiä ylös, kääntyi poikaansa ja miniäänsä, jotka olivat jääneet seisomaan salongin toiseen päähän, ja samalla rajulla äänellä kuin hän oli komentanut Laibachin kaduilla: »Miekat ojoon!… Rynnätkää roistoväkeen!» huusi hän näille:
»Colette ja Herbert, tulkaa tervehtimään kuningatartanne!»
Ruhtinas Herbert de Rosen, melkein yhtä kookas mies kuin isänsäkin, leuka kuin hevosella ja posket puhtoiset kuin keikarilla, lähestyi nuoren vaimonsa kanssa. Hän astui vaivalloisesti ja keppiin nojaten, sillä kahdeksan kuukautta sitten oli hän Chantillyn kilpa-ajoissa pudonnut satulasta, taittaen jalkansa ja muutamia kylkiluita. Kenraali de Rosen ei laiminlyönyt huomauttaa, että he molemmat olisivat rientäneet sulkeutumaan kuninkaansa kanssa Ragusaan, ellei tätä onnettomuutta olisi tapahtunut, joka oli saattanut hänen poikansa hengen vaaranalaiseksi.