Sillä välin kuin Kristian kyseli tämän uuden sanan merkitystä, olivat molemmat kuningattaret vetäytyneet Frédériquen kamariin voidaksensa keskustella kaikessa vapaudessa ja kertoivat toisillensa laajalti sydämensä surullisia salaisuuksia, joista ajoittain kuului kuiskeita raollaan olevien säleakuttimien takaa. Salongissa keskustelivat isä Alphée ja vanha herttua myöskin matalalla äänellä.
»Kuningas oli vallan oikeassa sanoessaan, että hänen puolisonsa … itse teossa … on hallitsija», virkkoi kotipappi. »Olisittepas nähneet hänen ratsain … öin ja päivin … käyvän tervehtimässä etuvartijoita!… Pahimmassa kuulasateessa kiersi hän ylväänä ja suorana pariin kertaan St. Angelon linnoituksen vierteiden ympäri, rohkaistaksensa sotilaita … kiersi ne levätti käsivarrella ja ratsuruoska kädessä kuin ratsastusretkillänsä Laibachin puistossa. Ja olisittepas nähneet meriväkemme silloin, kun hän saapui… Kuningas taas piiloittelihe sillä aikaa, Jumala tiesi missä! Urhoollinen, yhtä urhoollinen tosin hänkin oli, hiisi vie!… Mutta ei yhtä toivon tähteä eikä uskoa!… Ja kuitenkin vaaditaan juuri uskoa siltä, joka tahtoo taivaan voittaa tai kruununsa pelastaa, hra herttua!»
Munkki vallan innostui ja kasvoi pitkän kauhtanansa sisässä; Rosenin täytyi rauhoittaa häntä:
»Hiljempaa, isä Alphée… Kas niin, isä Alphée…» varoitteli hän peljäten, että Colette kuuli heidän puheensa.
Tämä oli joutunut kerrassansa hovineuvos Boscovitshin valtaan, joka jutteli hänelle kasveistansa, käyttäen tieteellisiä nimityksiä ja kertoen yksityiskohtia kasviopillisista retkistänsä. Koko hänen keskustelunsa haiskahti kuivaneilta kasveilta ja vanhan maalaiskirjaston pölyltä. Ja kuitenkin voi sielunsuuruus olla voimakas vetovoima ja sen levittämä ilmakehä olla niin väkevä, juovuttava ja harvinaisen miellyttävä, että eräät pikku luonteet ihan ahmivat sitä; niinpä säilytti nuori ruhtinatar Colettekin, joka muuten oli tottunut olemaan mukana ylimystön tanssijaisissa, kilpa-ajoissa, teatterein ensi-illoissa ja kaikkialla, missä Pariisi huvittelihe, suloisimman hymynsä kuullessaan neuvoksen kuivia oppisanoja. Kun hän vain tiesi, että tuolla akkunan takana istui kuningas tarinoiden ja että vierushuoneessa kaksi kuningatarta vaihtoivat salaisuuksiansa, tuntui tämä jokapäiväinen hotellisalonki, jossa hänen hienostunut ilmiönsä teki aivan vieraan vaikutuksen, suuremmoiselta ja surullisen majesteettiselta, kuten Versaillesin salit vahattuine parkettipermantoineen, jotka välkkyvät kuin lasi. Hän olisi voinut istua ihastuneena paikoillansa, vaikka koko yön hievahtamatta mihinkään ja ikävystymättä ensinkään, ell'ei kuninkaan pitkä keskustelu hänen puolisonsa kanssa olisi häntä hiukan hermostuttanut. Mitähän tärkeitä kysymyksiä siellä mahdettiin käsitellä? Mitä laajaperäisiä suunnitelmia kuningasvallan palauttamiseksi siellä lienee tekeillä? Hänen uteliaisuutensa kasvoi kaksinkertaiseksi, kun hän vihdoin näki molempain ilmestyvän salonkiin vilkkaina ja päättävin, loistavin silmin.
»Minä lähden ulos armollisen herran kanssa», kuiskasi Herbert puolisollensa, »isäni saattaa teidät kotiin.»
Kuningas lähestyi vuorostansa:
»Ettehän pahastune siitä, ruhtinatar, se kuuluu hänen alkavan palveluksensa velvollisuuksiin.»
»Joka hetki elämästämme kuuluu teidän majesteeteillenne», vastasi nuori rouva vakuutettuna siitä, että kysymys oli jostakin tärkeästä ja salaperäisestä käynnistä, ehkäpä ensimäisestä yhtymästä salaliittolaisten kanssa. Oi, jospa hän olisi voinut olla siellä mukana hänkin!…
Kristian aikoi mennä kuningattaren kamariin, mutta pysähtyikin ovelle.