Eräs kuningasmielinen.
Pää ajettuna ja ilman päähinettä laskeusi kaksi nuoravyöllä vyötettyyn, mustain veljesten pyöristettyyn kaapuun puettua munkkia joulukuun kirpeässä sateessa, joka huurteella peitti heidän ruskean munkkiviittansa, pitkin askelin alas viettävää Monsieur-le-Princen katua. Keskellä alinomaa muuttuvaa, »latinalaista» kaupunginosaa, keskellä niitä laajoja aukeita, joilta vanhan Pariisin alkuperäiset muistot häviävät tomuksi, on Monsieur-le-Prince-katu säilyttänyt ulkonäkönsä koulukatuna. Kirjakauppiaiden myymälät, maitokaupat, lihapaistimot, vaatekaupitsijat, kulta- ja hopeaseppäin puodit vuorottelevat sen varrella aina Saint-Genevièven ja Pantheonin kukkulalle asti. Kaikkina aikoina vuorokaudesta mittailevat ylioppilaat samaa katua: ei enää sellaisina kuin Gavarni ne piirsi pitkätukkaisina ja baretti päässä, vaan säädylliset ja siistit nuorukaiset, kädessä hansikkaat, yllä pitkät viitat, kainalossa suuret sahviaanisalkut ja muuten jo niin kylmäverisinä ja viekkaina kuin ainakin asioitsijat; taikka näette täällä tulevia lääkärejä, käytökseltänsä hiukan vapaampia ehkä sen vuoksi, että heidän opintonsa ovat ihmisellisempiä ja aineellisempia johtaen alinomaa näiden nuorten miesten ajatukset kuolemaan, jota peljäten he paremmin hoitavat ja kehittävät ruumiillista olemustansa.
Varhaisen aamutunnin vuoksi vielä yöröijyissä ja tohveleissa kiiruhtivat nuoret tytöt sukimattomin hiuksin ja silmät yövalvokista paisuneina kadun toisella puolen olevista maitokaupoista aamiaismaitoa noutamaan; toiset hyppivät nauraen lumisohjussa, toiset taas heiluttivat jonkunlaisella arvokkaisuudella läkkilevystä tehtyä pientä maitoastiaansa kantaen kenkärajansa ja kuluneet hempupukunsa yhtä juhlallisina ja väliäpitämättöminä kuin mitkäkin satunäytelmäin kuningattaret. Ja kun kaksikymmenvuotisilla nuorukaisilla, virkamiesnaamoistansa ja salkuistansa huolimatta, sentään on nuori sydän povessansa, niin tapahtui usein, että ylioppilaat hymyilivät näille ohimeneville kaunottarille. »Kas, Leahan se on!» huudahti joku. »Hyvää huomenta, Clemence!» tervehti toinen. Ja sitten huudettiin ja juteltiin kadun yli ja sovittiin yhtymästä vielä samana iltana »Medicillä» tai »Ludvig XIII:lla». Mutta sattuipa niinkin, että joku liian rohkea tai muusta syystä epämieluinen tunteenpurkaus herätti kaunottaressa hämmästyttävää paheksumista ja harmia, joka tavallisesti pukeutui muotoon: »menkää tiehenne, te hävytön mies!»
Voipa melkein kuvitella, että nukka munkkien kaapuissa nousi pystyyn — tukkaahan näillä herroilla ei ollut — nähdessä tällaista kevytmielistä nuorisoa, joka kääntyi katsomaan ja tirkisteli tirskuen heidän jälkeensä, mutta tirskui salaa, sillä toinen mustista veljeksistä ei juuri näyttänyt olevan leikkisällä päällä; sitä paitsi oli hän musta, laiha, kuiva kuin pippuri ja tuuheine kulmakarvoinensa hirvittävän näköinen kuin ryöväri, jonka mahtava sankarivartalo selvästi esiintyi suurille laskoksille nuoralla vyötetyn kaapunkin sisästä. Mutta tämä ei näyttänyt välittävän katuelämästä eikä myöskään hänen toverinsa, vaan halkaisivat he usvaista aamuilmaa nopealla vauhdilla, tuijottaen vain eteensä ja miettien ainoastaan omia ajatuksiansa ynnä matkansa päämäärää. He olivat jo tulleet melkein niiden rappusten kohdalle, jotka johtavat alas lääketieteellisen tiedekunnan rakennuksiin, kun vanhempi heistä viittasi nuorempaa toveriansa seisahtumaan sanoen:
»Tässä se on.»
»Se» tarkoitti huonon näköistä hotellia, jonka sisäänkäytävä oli varustettu viheriällä ristikkoportilla; kun se avattiin, alkoi kello soida sisäpuolella. Oven toisella puolen oli sanomalehtimyymälä; sisältä ja ulkoa päin oli se verhottu lentokirjasilla, kymmenen sentimin arkkiveisuilla ja -värikuvilla, joiden joukossa Basilen ilvehattu nähtiin monenmoisissa eri asennoissa; toisella puolen taas oli maakerroksessa oluttupa kylttikirjoituksinensa »Brasserie du Rialto», jossa olutta, kahvia ja väkijuomia tarjoilivat nuoret tytöt, hiukset venetsialaiseen tapaan laitettuina.
»Onko hra Elysée jo mennyt ulos?» kysyi toinen munkeista ensi kerroksessa olevaan hotellikonttoriin tultua.
Lihava nainen, joka näytti palvelleen monessa hotellissa ennen kuin hän oman sai, vastasi häiriytymättä mukavassa istuvassa asennossansa ja katsahtamattakaan taululle, jolla avaimet riippuivat surullisina vierekkäin:
»Mennyt ulos? Tähän aikaan?… Kysykää ennen, onko hän jo tullut kotiin?»
Huomattuansa kysyjäin villakaaput muutti hän äänensä ja osoitti nähtävästi nolostuneena, mikä Elysée Mérautin kamari oli: