Kaikilla huonekaluilla olikin kasoittain kirjoja, sanomalehtiä ja aikakauskirjoja, jotka tavallansa verhoivat ne ja estivät vieraan näkemästä sitä puutteellista tilaa, missä tämä 18:nnen luokan hotellin huone kuluneine, valjenneine tiilipermantoinensa, rikkonaisine sohvinensa, keisarikauden tyylisine kaappinensa ja kolmine välttämättömine samettituolinensa oli. Sängyllä nähtiin, paitse vaatteita ja kapeaa ruskeaa peitettä, painopaperia ja korjauslukuarkkeja, joita kamarin asukas juuri oli vuoteella maaten pahoin pidellyt värikynällä tehdyillä koukeroilla. Tämä kurja työhuone kylmine uuninensa ja alastomine, tomuisine seininensä, sai valonsa heijastuksena vastapäätä olevan rakennuksen liuskakivikatosta ja tällä kertaa oli se verrattain hämärä, kun taivas oli pilvinen ja sateinen.
Sellainen oli se ympäristö, josta hra Mérautin korkea otsa ja kellertävät, luonteenomaiset kasvot saivat sen omituisen alakuloisuuden ja älyn sekaisen ilmeen, mikä on erikoinen muutamille erityisesti pariisilaisille tyypeille.
»Aina vain sama kurja asunto, kuten näette, isä Melkior!… Mutta mitä tehdä?… Kahdeksantoista vuotta sitten Pariisiin tultuani eksyin tähän hotelliin … enkä ole sen koommin viitsinyt muuttaa asuntoa. Tosin olen välillä ollut täältä poissakin, kuten tiedätte, mutta huone oli senkin aikaa varattuna minua varten. Jokainen nurkka ja soppi kätkee täällä aatteita ja toiveita, ja olenpa varma siitä, että menettäisin parhaimman osan itseäni, jos täältä muuttaisin. Siellä taas…»
»Niin, kuinka matkanne onnistui?» kysyi isä Melkior iskien silmää toverillensa. »Luulin teidän matkustaneen kauvaksi aikaa … ja kuitenkin! Mitä on siis tapahtunut? Paikka ei miellyttänyt teitä vai?»
»Oh, mitä paikkaan semmoisenaan tulee», sanoi Méraut ravistaen paksua tukkaansa, »niin ei parempaa voi toivoakaan. Palkka oli melkein yhtä hyvä kuin kaikkivaltiaan ministerin, asunto hovirakennuksessa ja samoin hovin ajopelit, hevoset ja palvelusväki… Kaikki ihmiset olivat myöskin ystävällisiä minua kohtaan, alkaen keisarista, keisarinnasta ja arkkiherttuoista… Mutta sittenkin oli minun ikävä… Kaipasin Pariisia ja eniten kaikkea tätä latinalaista ylioppilaskorttelia keveine, nuorekkaine ilmakehinensä … kaipasin Odéonin holvimyymälöitä kirjoinensa … siellä näet kun voi seisoalta katsella kaikkea vasta ilmestynyttä kirjallisuutta… Kaipasin kaikkia noita vanhoja lunttia, joilla Seinen vasemmanpuolinen kivikaide on lastattu kuin mikäkin opiskelevan Pariisin varusmuuri toisella puolen jokea viihtyvää ylellisyyttä ja itsekkäisyyttä vastaan. Mutta tämä ei kuitenkaan ollut pääsyynä», jatkoi hän totisemmin, »vaan … niin, tunnettehan mielipiteeni, isä Melkior, ja tiedätte, millainen tarkoitukseni oli silloin, kun vastaanotin tuon paikan. Aioin tehdä tuosta lapsesta, jonka johto oli minulle uskottu, todellisen hallitsijan sitä lajia, jota ei enää juuri tavata, kasvattaa, muodostaa ja veistellä häntä sitä korkeaa kutsumusta varten, mihin toiset eivät kykene, koska se rasittaa heitä ja musertaa heidät kuin nuo vanhat keskiajan rautavarukset, joita näemme museoissamme nykyaikaisten, kapeaolkaisten ja ahdasrintaisten ihmisten nöyryytyksinä… Vielä mitä!… Vapaamielisiä, parannusten huutajia, tulevaisuuden miehiä, uusien aatteiden lipunkantajia ja kuinka he kaikki itseään nimittänevätkään … tapasin minä W:n hovissa, poroporvareita, jotka eivät ymmärrä, että monarkkisen periaatteen on parempi kaatua avonaisessa taistelussa, jos sen kerran suistua täytyy, kuin päättää päivänsä surkeudessa ja jonkunlaisen eduskunnan lykkäämässä rullatuolissa… Jo ensi opetustuntini jälkeen kuului huutoja hovissa: kuka on tämä muukalainen? mistä hän on tullut tänne? mitä hän tarkoittaa? Näin kyselivät he toisiltansa ja vihdoin pyydettiin minua pysymään yksinkertaisesti tavallisten kouluaineiden rajoissa. Minun tehtäväni olisi siis ollut kuulustella vain prinssin läksyjä ja tanssia muiden viulun mukaan! Paljo kiitoksia! Tuon huomattuani otin hattuni ja sanoin herrasväelleni jäähyväiset.»
Tämän kertoi hän korkealla, voimakkaalla äänellä, hänen eteläranskalainen murteensa tulvi suristen huulten yli kuin surisee soittokoneen ääni, jonka kaikkia metallikieliä yhtä aikaa lyödään; samassa määrässä kuin hän innostui muuttuivat myöskin hänen kasvojensa piirteet.
Tosin olivat ne oikeastansa rumat: otsa ulkoneva, tukka sankka ja kapinallinen, jonka keskestä pisti esille joku yksinäinen harmaa hiustukku, nenä paksu ja litteä, suu kiivaan luonteen selvä todistus, ilman ainoatakaan parranhaiventa, joka peittäisi suun ilmettä, ikäänkuin hänen kärventynyt, rosoinen ihonsa maaperä olisi ollut liian hedelmätön kaikelle kasvullisuudelle. Mutta hänen kasvonsa muuttuivat ihmeellisesti, kun intohimon tuli häntä innosti. Tätä muutosta voi verrata kätkettyyn lieteen, jonka edessä oleva tumma esirippu äkkiä reväistään pois, niin että iloisesti lämmittävä lieska paljastuu; hänen piirteillensä ilmestyi kaunopuheisuuden ilme, joka siirtyi silmistä nenälle ja huulille ja joka sydämestä pulppuavan veren mukana levisi yli koko hänen yövalvokista ja kohtuuttomasta elämästä kalvenneiden kasvojensa. Samoin tapahtuu toisinaan myöskin Mérautin kotiseudulla Languedocissa, että kuiva, tomuinen ja pölyisten öljypuiden lailla harmaja seutu paahteisen päivän laskeutuessa muuttuu ihastuttavien valovivahdusten loistavaksi näytelmäksi, jonka muodostaa näköpiiriin häipyvät päivänsäteet tai sateenkaaren hitainen riutumus ja kuolema.
»Vai niin pian te maailman suuruuksiin kyllästyitte?» arveli vanhempi munkeista miellyttävällä, hiljaisella äänellä, joka vaikutti melkein vastakohtana Mérautin meluavalle kaunopuheisuudelle.
»Niin tein!» lisäsi tämä painavasti.
»Mutta kaikki kuninkaalliset eivät ole samanlaisia. Tunnen sellaisiakin, joista mielipiteenne…»