Oi kuinka hänen äitinsä kirosi noita tuulimyllyjä, kun poikanen hämärän tullen palasi kotiinsa verisenä ja ryysyisenä! Tosin voi isäkin näyttää hänelle mielipahaansa, mutta se tapahtui ainoastaan muodon vuoksi tai vanhasta tottumuksesta taikka tahtoi hän käyttää tilaisuutta harjoittaaksensa jylisevää ääntänsä; perheen yhteiselle aterialle kokouduttua osoittausi hän kuitenkin sangen vilkkaaksi kuunnellessansa niitä selityksiä taistelun menosta ja osanottajien nimistä, jotka poika kysyttäessä vanhemmillensa luetteli. »Vai niin!» huudahti hän, »vai Tholozan … sen nimisiä elää siis vielä! Ahaa, vai se veitikka sen teki! Vuonna 1815 seisoi hänen isänsä pyssynpiippuni edessä!… Olisipa tainnut olla parasta, jos silloin olisin näpsäyttänyt miehen!»
Ja sitten alkoi hän itse kertoa Languedocin asukkaiden omituisella, kuvarikkaalla murteella, joka armotta katkoo sanoja ja lauseita, jotakin tarinaa niiltä ajoilta, jolloin hän astui Angoulêmen herttuan sotaurhojen riviin, tuon suuren kenraalin ja melkeinpä pyhän ihmisen väkeen…
Nämä tarinat, jotka hän oli sata kertaa kuullut, vaikka aina hieman eri tavalla taitavasti uusittuina, olivat painuneet Elyséen mieleen yhtä syvästi kuin kivenheitot myllymäellä uurtuivat hänen kasvoihinsa. Hänen mielikuvituksensa oli kehittynyt erään kuningasmielisen legendan kautta, jonka merkkipäiviä olivat pyhän Henrikin päivä ja tammikuun 21:nen eli Ludvig XVI:n kuolinpäivä, ja joka muuten käsitteli marttiirakuolemaan käyneitä prinssejä, kun nämä piispain lailla ojensivat kätensä siunaukseksi ympärillä seisovalle väkijoukolle, tahi uljaita prinsessoja (Berryn herttuatarta), jotka hyvän asian vuoksi kestivät kaikki vaivat ja vaarat paeten ratsun seljässä ahdistajainsa ja kavaltajainsa tieltä, kunnes nämä vihdoin löysivät heidät kätkeytyneinä vanhan bretagnelais-majatalon uunin mustan laskuluukun alta.
Hauskoina lisinä tähän kuolemaa ja maanpakoa käsittelevien tarinoiden sarjaan, joka semmoisenaan muuten vanhempain mielestä olisi masentanut herkkää lapsen mieltä, sai hän tutustua sellaisiin aiheisiin muinaisen Ranskan iloisten ja kunniakkaiden päivien ajoilta kuin ovat kertomukset »Kanasta ja ruukusta», laulu Vert-Galantista j.n.e. Tämä laulu Vert-Galantista oli Reynhakalaisten marseljeesi ja joutui ukko Mérautin talossa aina käytäntöön, kun perhe suvisunnuntaisin iltamessun jälkeen keräytyi pieneen, viettävään puutarhaan vaivoin pönkityn ruokapöydän ympärille syödäksensä »raittiissa ilmassa», kuten sanottiin, vaikka ilma tässä valkeiksi rapattujen rakennusten ja kesäpäivän paahtaman maaperän uhossa illan tullen oli epäterveellisempi ja tukahduttavampi kuin päivemmällä, jolloin aurinko vielä paistoi korkealla. Kun perheen isä näissä tilaisuuksissa koroitti lähellä ja kaukana kuuluisaksi tulleen äänensä ja aloitti laulun sanoilla: »Kuningas Henrik neljäs, tuo uljas sankari…», niin vaikeni kaikki koko Reynha'an kauppalassa… Ell'emme ota lukuun kuumuudesta äänekkäästi halkeilevia ruokoja puutarhoissa tai vielä valveilla olevain koppakuoriaisten ja sirkkain surinaa, ei kuulunut hiiskahdusta missään niin kauvan kuin kuningasmielisen laulun juhlallisen komeat säveleet kaikuivat niin kankeassa tahdissa kuin olisi tuo vanha aika jäykissä puhvihousuissa ja lonkkatyynyillä varustetuissa hameissa marssinut ohitse. Värssyn loppusäveleihin yhtyi koko perhe laulaen kuorossa:
"Siis malja kuninkaan, tuon kunnon ruhtinaan, ken hyvää tahtoo sun ja mun".
Nuo tahdikkaat ja lennokkaat sanat »sun ja mun» huvittivat erityisesti Elyséetä ja hänen veljiänsä, jotka aina lauloivat sen kohdan survien ja tuuppien toisiansa, niin että isän täytyi kolhaisten asettaa heitä; mutta laulu jatkui sentään iskuista, nauruista ja vaikerruksista huolimatta kuin riivattujen virsi kirkollisen Pariisin haudalla.
Kun kuninkaan nimi aina sekoitettiin perhejuhliin, loisti se Elyséen mielikuvituksessa tutumpana ja läheisempänä kuin mitä se satujen ja historiallisten kertomusten kautta olisi tehnyt. Siihen vaikuttivat sitä paitse ne ohuelle paperille hienolla käsialalla painetut ja laillisen kuninkaan omakätisellä nimikirjoituksella varustetut salaperäiset kiertokirjeet, joita joka vuosi saapui Frohsdorfista pari, kolme kertaa kaikille pienen etukaupungin asukkaille ja joissa kirjeissä kuningas kehoitti kansaansa kärsivällisesti odottamaan tapausten ratkaisua… Noina päivinä heitti mestari Méraut sukkulaansa tavallista vakavampana ja kun ilta tuli ja ovet suljettiin, alkoi hän lukea perheellensä tuota aina samaan sävyisään kaavaan laadittua ja epämääräisiä toivon sanoja sisältävää kiertokirjettä: »Ranskalaiset, te petätte itsenne ja teitä petetään»… Ja alla luettiin aina sama muuttumaton vaalilause: Fides, Spes. Uskoa ja toivoa ei siis ainakaan noilta poloisilta puuttunut.
»Kun kuningas palaa takaisin», oli isä Mérautin tapa sanoa, »ostan itselleni hyvän nojatuolin…» Taikka: »kun kuningas palaa takaisin, panemme kamariin uudet seinäpaperit…»
Kun hän sitten oli tehnyt matkan Frohsdorfiin (Itävallassa, missä
Chambordin kreivi tavallisesti oleksi), muuttui kaava toisellaiseksi:
»Kun minulla oli kunnia saada nähdä kuningas», sanoi hän sen jälkeen alinomaa.