Elysée huomasi heti olevansa liian nuori ja toimintahaluinen liittyäksensä näiden vanhan Ranskan haamujen seuraan. Muuten oli keisarikausi juuri kohonnut täyteen kukoistukseensa; keisarilliset kotkaliput olivat sodan päätyttyä palanneet Italiasta ja kulkivat nyt riemusaatossa bulevardein liputettujen akkunain ohitse. Pikkukaupungin porvarin pojan ei siis ollut vaikea käsittää, että Reynha'an kauppalan valtiollinen kanta ei ollut yleinen ja että laillisen kuninkaan palaus oli epätietoisempi kuin siellä aavistettiinkaan. Hänen kuningasmielisyyteensä tämä ei kuitenkaan masentavasti vaikuttanut, vaan sai se päinvastoin vauhtia siitä ja laajeni hengessä juuri sen vuoksi, ett'ei enää voitu toimia. Pian selvisi hänelle, että hänen oli kirjoitettava teos, jossa hän esittäisi koko Pariisille sen, mitä hänellä oli sanottavaa, mitä hän uskoi ja mistä hän tahtoi muita vakuuttaa. Eikä aikaakaan, niin oli hänen elämänuransa suunniteltu: jokapäiväisen leipänsä aikoi hän ansaita antamalla tunteja; joutohetkinänsä kirjoittaisi hän taas teostansa. Tuntioppilaita hän heti saikin, mutta teos vaati sen sijaan paljo työtä.

Niinkuin kaikki kotipuolensa miehet oli Elysée Méraut ennen kaikkea puhuja ja näyttelijä. Seisoessansa ja oman äänensä kuullessansa syntyi hänessä aatteita aivan kuin kellojen värähdykset vetävät salaman puoleensa. Lukemisen, tapahtumain ja alituisten mietiskelyjen kautta oli hän kehittänyt ajatuksensa, niin että sanat tulivat vuolaana virtana hänen huultensa yli, milloin innostaen, milloin sointuvan kaunopuheliaisuuden kannattamina; mutta kirjoittaessa tulivat ne aivan hiljallensa, sana sanalta, ikäänkuin säiliö, josta ne tippuivat, olisi ollut liian laaja sellaista maltillista siivilöitymistä varten, jota kirjailijatoimi kielellisine hienouksinensa vaatii. Vakaumuksensa julki lausuminen tuotti hänelle helpoituksen, kun hän ei keksinyt muuta keinoa päästä niistä. Sen vuoksi puhui hän ylioppilaskokouksissa, neuvotteluissa, kahviloissa, olletikin »latinalaisen» korttelin kahviloissa, jotka melkein yksinänsä tekivät vastarintaa toisen keisarikauden kutistuneessa Pariisissa, missä kirjat ja sanomalehdet tähän aikaan olivat kuonokopalla varustettuja. Jokaisessa kahvilassa oli tähän aikaan oma puhujansa ja suur'miehensä. »Pesquidoux Voltairessa on tosin hyvä puhuja, mutta Larminat Procopessa on sentään paljo parempi», sanoivat ihmiset. Näissä kokoutui todellakin koko oppinut ja kaunopuheinen nuoriso, jonka mieltä korkeammat asiat pitivät vireillä ja joka tulisemmin uusi Bonnin ja Heidelbergin oluttupien kauniita valtiollisfilosofisia keskusteluja.

Näissä savuisissa ja meluavissa aatepajoissa, joissa huudettiin aikalailla ja juotiin vielä enemmän, huomattiin pian tuon pitkän ja aina innokkaan gascognelaisen puhetaito. Vaikka hän ei polttanut eikä juonut, näytti hän sittenkin huumautuvan käyttämästänsä kuvarikkaasta ja kiivaasta kielestä, jolla hän esitti nykyajan näkökannalta yhtä vanhentuneet mielipiteensä kuin ovat jauhoitetut tekotukat ja vannehameet, ja yhtä vähän ympäristöön soveltuvaiset kuin muinaistieteilijän kauneudenaisti soveltuu Pariisin muotitavarain laatuun. Kaikki tämä vaikutti siihen, että Elysée ennen pitkää oli voittanut sekä mainetta että kuulijoita. Kun kaasuliekit olivat sytytetyt noissa ahdinkoon asti täysissä kahviloissa ja ihmiset näkivät hänen pitkän ja hoikan vartalonsa ilmestyvän ovelle, hattu niskassa, tukka tuulessa hulmuavana ja kainalossa joku teos tahi aikakauskirja, jonka välistä tavattoman suuri paperiveitsi pisti esille, nousivat he katsomaan tuota likinäköistä ja vauhkoa miestä huutaen toisillensa: »Kas, tuossa tulee Méraut!» Ja sitten siirtyivät he syrjään valmistaaksensa kyllin tilaa, että hän voisi vapaasti huitoa käsillänsä ja potkia jaloillansa.

Jo se meluava tapa, millä nuoriso hänet vastaanotti, sai hänet kiihoittuneelle tuulelle, jota lisäsivät kuumuus ja kaasuvalaistuksen tukahduttavat ja huumaavat liekit. Ja pian alkoi hän puhua milloin yhdestä, milloin toisesta aineesta, jonka aiheen hän oli ottanut päivän sanomalehdestä tahi valinnut selaillessaan jotakin Odéonteatterin kirjamyymälöissä esillä ollutta teosta, puhui seisoalta, puhui istualta halliten äänellänsä koko kahvilan ja saaden kädenliikkeillään kuulijakunnan milloin väistymään edemmäs, milloin ryhmittymään hänen ympärillensä. Dominonpelaajat lakkasivat pelistänsä, biljaardin pelaajat keskikerroksessa kumartuivat, biljaardikeppi kädessä ja piippu suussa, katsomaan yli porras-aukon, akkunat, lasit ja tarjottimet helisivät ikäänkuin olisivat postivaunut ohi ajaneet, ja tiskin luona seisova tarjoilijaneiti sanoi kaikille tulijoille: »Joutukaa sisään, tänään puhuu hra Méraut.»

Olivatpa Pesquidoux ja Larminat millaisia tahansa, löi hän ne kaikki laudalta. Hänestä tuli koko korttelin kaunopuhuja. Tämä kunnia, jota hän ei ollut etsinyt, riitti hänelle niin hyvin, että hän ijäksensä näytti kiintyneen tähän kaupunginosaan. Niin kävi siihen aikaan monelle muulle Larminatille, monelle todelliselle kyvylle, joka menetti kauniit virittävät ja kyvykkäät lahjansa laskemalla meluavasti ulos hyödyttömän höyryvoimansa joko huonon järjestyksen tai koneenkäyttäjän huolimattomuuden ja ajattelemattomuuden takia. Elyséen suhteen oli vielä eräs toinenkin seikka lukuunotettava: ilman vehkeilyä ja kunnianhimoa tuli tästä eteläranskalaisesta, joka kotiseudultansa oli tuonut mukanansa ainoastaan kiivauden, oman uskonsa lähetyssaarnaaja ja sellaisen lannistumatonta intoa hän todella osoittikin lahkolaisten hankinnassa, lähetyssaarnaajan voimakasta ja vapaata luonnetta sellaisen epäitsekkyyden yhteydessä, joka lisätuloista ja lihavista papinpuustelleista välittämättä uhrautuu kovalle ja seikkailuperäiselle kutsumuksellensa.

Kahdeksantoista vuotta oli hän lakkaamatta työskennellyt kylväen aatteitansa opiskelevaan nuorisoon ja moni korkeaan virkaan kavunnut mies, joka nykyään ylhäisellä välinpitämättömyydellä sanoi: »vai niin, Méraut, se vanha ylioppilas!» sai menestyksestänsä etupäässä kiittää tätä nerokasta nuorukaista, jonka runsaalta tietopöydältä hän oli älynmurusia poimiskellut. Elysée tiesi sen, ja kun hän joskus kirjallisen suuruuden palmunlehvillä koristetun, vihreän virkatakin suojassa keksi omia kauneihin, akatemisiin korulauseisiin puettuja ajatuksiansa, iloitsi hän kuin isä, joka näkee rakkaiden tyttäriensä joutuneen varallisiin ja onnellisiin naimisiin vaatimatta heiltä mitään kiitollisuutta. Hänessä oli siis Reynha'an vanhan silkinkutojan ritarillisuutta, mutta vielä korkeammassa muodossa, sillä Elyséellä ei ollut sitä järkkymätöntä luottamusta menestykseen, jonka isä Méraut säilytti viimeiseen hengenvetoonsa. Vielä päivää ennen kuolemaansa — hän kuoli äkkiä saatuansa auringonpiston »ulkona raittiissa ilmassa» syödyn aterian jälkeen — oli hän kovalla äänellä laulanut laulun »Kuningas Henrik IV:stä». Ja henkitoreissa maatessansa sammuvin silmin ja kangistunein kielin, sanoi hän änkyttäen vaimollensa: »Ole huoletta lasten suhteen … Athisin herttua … kirjoitti heiden nimensä kirjaan…» Kuolinhetkellänsä koetti hän vapisevin käsin kirjoittaa vuoteensa lakanalle: kra-kra…

Kun Elysée, äkillisestä kuolintapauksesta tiedon saatuansa, seuraavan päivän aamuna saapui Pariisista, lepäsi vanhus liikkumattomana, kalpeana ja kasvot päin seinää, joka yhä turhaan odotti uutta paperiverhoansa. Ovi työhuoneeseen seisoi avoinna ikäänkuin olisi kuolemalle valmistettu tietä, kuolemalle, joka kaikki erottaa, irroittaa ja laajentaa ympärillänsä; avonaisesta ovesta näkyivät lepoon jätetyt kangaspuut … ja isän kangaspuut muistuttivat Elyséestä haaksirikkoutuneen laivan mastoja, joiden purjeita tuuli ei enää täytä; samoin näkyi kuninkaan muotokuva ja tuo punaisella sinetillä varustettu taulu, joka oli ollut työteliään, uskollisen vainajan johtotähtenä. Tuolla ylhäällä, pienen kauppalan hälinää korkeammalla, kohosivat vanhat tuulimyllyt, jotka epätoivonsa merkiksi näyttivät kököttävän käsivartensa taivaan sineä kohti.

Elysée ei ikinä unhottanut tuota rauhallisena lepäävää vainajaa, joka oli saanut sulkea silmänsä jokapäiväisessä toimipiirissänsä. Hän kadehti isäänsä, hän, joka oikeastaan olisi ollut toiminnan ja uhkarohkeiden yritysten mies ja kaikkien niiden taru-unelmain toteuttaja, joita tuolla kauniilla, ijäisesti nukahtaneella vanhuksella oli ollut.

Palattuansa takaisin tältä surulliselta hautajaismatkalta sai hän tarjouksen saapua W:n hoviin prinssien opettajaksi. Hänen pettymyksensä oli niin suuri, kaikellaiset pikkumaisuudet, kilpailijat ja kateelliset panettelijat, joiden kielenpieksemisen esineeksi hän oli joutunut, monarkkisen suuren loiston näkeminen läheltä, kulissien takaa — kaikki tämä oli masentanut hänen mielensä siinä määrässä, että niin pian kuin munkit olivat poistuneet ja ensimäinen vilkas vaikutus heidän käynnistänsä oli hävinnyt, tuntui hänestä tuo suostumus tehtyyn ehdotukseen ennenaikaiselta, vaikka hän muuten ihailikin Illyrian kuningasta. Nyt muisti hän näet kaikki kokemansa ikävyydet ja hänestä tuntui uhrautumiselta jättää nykyinen vapaa elämänsä kaikkine tottumuksinensa. Sitten mietti hän myöskin kirjaansa, tuota merkillistä teosta, joka yhäti kummitteli hänen aivoissansa. Sanalla sanoen: kotvan mieliskeltyänsä ja tuumailtuansa tuli hän siihen päätökseen, että hän epuuttaa antamansa lupauksen. Jouluaattona, hieman ennen kuin sovittu yhtymys muuten olisi ollut, kirjoitti hän kirjeen isä Melkiorille ilmoittaen hänelle, mitä oli päättänyt.

Isä Melkior vastasi hänelle heti paikalla. Hän ei tehnyt mitään vastaväitteitä, vaan kirjoitti lyhyesti näin: