Katsellessansa tuota pientä, 6-vuotiasta päätä, jossa tulevaisuus vielä kätkeytyi kuin perhonen kotelossansa, mietti Elysée kuinka paljon tietoa ja hellää huolta tarvittiin ennen kuin tuollaisesta kotelosta loistava perhonen lentoon lehahtaisi.
III.
Hovi St. Mandéssa.
Tilapäistä oleskelua Hôtel de Pyramidesissa oli kestänyt ensin kolme, sitten kuusi kuukautta lisäksi; matkakirstuja ei purettu, matkalaukkuja tuskin avattiin ja kaikki oli sellaisessa epäjärjestyksessä kuin epävarman kenttäelämän kestäessä. Joka päivä saapui suosiollisia uutisia Illyriasta. Tasavalta, joka oli istutettu valmistamattomaan maaperään ja jolta puuttui entisyyteen sitovia juuria ja sankareja, ei tahtonut ottaa menestyäkseen. Kansa oli ikävystynyt ja kaipasi kuningasperhettänsä. Varmoja ja erehtymättömiä johtopäätöksiä saatettiin maanpakolaisten tietoon: »Olkaa valmiina … huomenna on aika ehkä jo tullut.»
Ja seuraus oli, että kun kuninkaan asunnossa oli lyötävä seinään joku naula tai muutettava joku huonekalu, niin lisättiin aina muistutus: »tuskinpa sitä enää kannattaa tehdä.» Maanpakoa kesti kuitenkin edelleen eikä aikaakaan, ennenkuin kuningattarelle selvisi, että tämä oleskelu muukalaisvilinässä ja mitä erilaisimpain muuttolintujen parissa näytti maailman silmissä sopimattomalta kuninkaalliselle arvokkaisuudelle. Ja sen vuoksi päätettiin muuttaa pois hotellista ja asettua asumaan oman katon alle; entinen siirtolaismaanpako kävi näin pysyväiseksi.
Sopiva asunto saatiin Saint-Mandéssa, Daumesnilin puistokadun varrella ja Herbillonin kadun kulmassa eli niillä seutuvilla missä katu menee (Vincennesin) metsää pitkin ja missä kahden puolen katua jo tähän aikaan kohosi uljaita, puutarhain ympäröimiä, palatsimaisia rakennuksia, jotka kauniine pyörämäisine rappukäytävinensä ja englantilaiseen malliin järjestettyine, ulos kadullekin aistikkaiden rautaristikkojen läpi näkyvine ruohopenkereinensä muistuttivat Boulognen metsään vievää puistokatua. Ennen heitä oli sinne jo asettunut Palermon kuningasperhe, jolta puuttui suurempia yksityisvaroja ja joka sen vuoksi katsoi täytyvänsä väistää suuren maailman ja n.k. high-lifen varsinaisia pesäpaikkoja. Malinesin herttuatar, Palermon kuningattaren sisar, oli niinikään muuttanut sinne asuaksensa omaistensa läheisyydessä, ja Illyrian kuningatar, heidän orpanansa, oli mielellänsä noudattanut ystävätärtensä kehoitusta valita niinikään Saint-Mandé pysyväksi olinpaikaksensa maanpaon aikana.
Sitä paitse oli kuningattarella ollut muitakin syitä. Hän halusi pysyä loitolla huvittelevasta Pariisista ja täten panna hiljaisen vastalauseensa tämän ajan väärää suuntaa vastaan, se kun riemuitsi tasavallan menestyksestä; sitä paitsi koetti hän karttaa sitä uteliaiden tungettelevaisuutta, jonka esineiksi yleisesti tunnetut henkilöt tavallisesti joutuvat, sillä se oli hänen mielestänsä kuninkaallisen arvon loukkaamista. Alussa oli kuningas kovasti vastustanut, että asetuttaisiin niin etäiseen kaupungin osaan, mutta vihdoin hän siihen kuitenkin suostui keksittyänsä sen, että hän siinä tapauksessa voi syyttää matkan pituutta, jos sattui viipymään kauvemman aikaa ulkona kaupungilla. Muita syitä tärkeämpi oli vielä se, että elintarpeet olivat siellä huokeammat, jonka vuoksi siellä verrattain halvasta voi ylläpitää kyllin loistavaa hovielämää.
Kuninkaalliset järjestivät siellä itsellensä niin mukavasti kuin suinkin mahdollista oli.
Tuo kolmikerroksinen, valkea rakennus kahden pienen torninsa ja vähäisen puistonsa kanssa oli rakennettu niin, että julkipuolelta oli näköala Vincennesin metsään päin. Sillä puolen rakennusta, joka oli Herbillonin kadulle päin, levisi suuri hiekoitettu piha, jonka rajoittivat rakennukset palvelusväkeä varten, kasvi- ja ulkohuoneet, ja joka ulottui aina rappukäytävään asti; sen yläpuolella taas riippui pari toisiinsa päin nojallaan olevan peitsen varaan viritetty telttakatos. Tallissa seisoi kymmenen vaunu- ja ratsuhevosta, sillä kuningatar ratsasti joka päivä; palvelusväki esiytyi allonge-tekotukassa ja illyrialaisvärisissä puvuissa; ovenvartijana seisova »sveitsiläinen» pitkän hilporinsa ja leveän kultavyönsä kanssa oli pian yhtä tunnettu St. Mandéssa ja Vincennesissä kuin ukko Daumesnil aikoinaan oli puujalkoinensa. Kaikki näytti uudelta ja upealta. Ainoastaan vuosi oli kulunut siitä, kun Tomas Lewis kaikin tavoin ruhtinaallisesti varusti sen näyttämön, missä kuvattavamme historiallinen näytelmä tapahtui.
Niin, tosiaankin… Tom Lewis! Huolimatta kaikesta vastenmielisyydestä ja epäilyksistä hänen suhteensa oli heidän kuitenkin täytynyt turvautua hänen apuunsa. Tuo pieni ja paksu mies osoittausikin ihmeellisen sitkeäksi, luontevaksi ja toimeliaaksi kaikessa, mitä hän suorittaaksensa otti. Kukaan ei voinut keksiä parempia keinoja kaikenlaatuisten esteiden poistamiseksi, kukaan ei ovelammin päässyt määränsä päähän eikä tuntenut paremmin kuin hän, miten hankkijain, käsityöläisten, palvelijain ja kamarineitien sydämet voitettiin. Alussa sanoivat kuninkaalliset kyllä: »ennen teemme mitä tahansa, kuin turvaudumme Tom Lewisiin!» Mutta mikään ei ottanut menestyäkseen ilman häntä. Kauppiaat eivät toimittaneet täsmällisesti tavaroita, käsityöläiset valhettelivat, palvelusväki niskoitteli ja kaikki pysyi ennallansa, kunnes Tom Lewis kultasankaisissa silmälaseissansa saapui »cabissänsä» ajaen. Silloin näyttivät seinäpaperit ja matotkin virkoavan eloon: ikäänkuin itsestään kiinnittyivät ne kattolistaan, seinille ja permannoille; oviverhot, akuttimet ja esiriput järjestyivät niin rikkaasti ja aistikkaasti kuin toivoa voi. Samoin tulivat lämpöjohdot paikoilleen, kasvihuoneeseen ilmestyi kukoistavia kamelioita j.n.e. eikä uusien omistajain tarvinnut tehdä mitään muuta kuin istua — ja vastaanottaa kaikkialta virtaavaa laskujen tulvaa.