Harmistuneena kääntyi herttua tuikein silmin pikku porvaristyttöön, jota hän ei siis saanut talttumaan ja aikoi juuri antaa hänelle vereksen opetuksen hallitsijain kunnioittamisessa, kun kuningatar samassa ilmestyi Elyséen kanssa, joka talutti pikku prinssiä kädestä.
Kaikki nousivat ylös. Onnellisen naisen kaunis hymy huulillansa, jota ei ollut näkynyt pitkään aikaan, esitti kuningatar seurueelle hra Mérautin. Markisittaren tervehdys oli ylhäinen ja vähän ylenkatseellinen niinkuin se jo viikon päivät oli ollut. Ruhtinatar ei voinut liikauttaa jäsentäkään tervehdykseksi, vaan kalpeni ja punastui huomatessansa, että prinssin uusi opettaja oli sama omituinen, kookas mies, jonka vieressä hän oli syönyt aamiaista setänsä luona ja joka muuten oli Herbertin kirjan oikea tekijä. Sattumako hänet oli tänne tuonut vai oliko piru pelin sotkenut? Mikä häpeä hänen puolisollensa ja kuinka naurettavaksi hän joutuisi, jos tämä hänen kirjallinen petoksensa tulisi ilmi! Hän rauhoittui hiukan nähdessänsä, kuinka kylmästi Elysée häntä tervehti, vaikka hän epäilemättä tunsi ruhtinattaren. »Hän ei ole mikään tuhma mies», ajatteli tämä.
Sen pahempi turmeli Herbert koko näytelmän naivisuudellansa: ensin hän hämmästyi nähdessänsä Mérautin, mutta sitten ojensi hän tälle tuttavallisesti kätensä sanoen:
»Hyvää päivää, mitäs kuuluu?»
»Te tunnette siis ennestänsä hra Mérautin?» kysyi kuningatar häneltä hieman veitikkamaisesti hymyillen. Kotipapiltansa, isä Alphéelta, oli hän näet jo kuullut jutun Ragusan piiritystä koskevasta kuvauksesta.
Mutta hän oli liian hyvä huvitellaksensa moisella julmalla leikillä.
»Kuningas on todellakin unhottanut meidät», sanoi hän, »menkää toki hra de Rosen ilmoittamaan hänelle, että varromme häntä.»
Ruhtinaan täytyi tunnustaa hänelle totuus: kuningas ei ollut kotona, oli viettänyt yönsä ulkona ja kutsuttanut matkalaukun luoksensa palvelijan mukana. Tämä tapaus oli ensimäinen laatuansa ja kaikki odottivat jotakin kiihkeää mielenpurkausta ylpeän kuningattaren puolelta … olletikin kun oudon vieraan läsnäolo teki tapahtuman vielä ikävämmäksi. Mutta sitä ei tullut. Kuningatar pysyi rauhallisena. Vaihtoi vain muutamia sanoja ajutantin kanssa kysyen, milloin hän oli eronnut kuninkaasta.
»Noin klo 3 aamulla!… Hänen majesteettinsa oli prinssi Axelin kanssa lähtenyt jalkaisin kävelemään bulevardeja pitkin.»
»Ah niin, todellakin… Nyt minä muistan … heillä oli jotakin yhteistä keskusteltavaa…»