Koko Pariisi nauroi viikon päivät tuolle tarinalle pienestä sokurileipuripojasta. Mutta asianomaisten nimet kuiskattiin juorutessa niin hiljaa kuin hyvä tapa vaati, kun kysymys oli niin ylhäisistä henkilöistä, eikä ruhtinas Herbertin paksut kuulokalvot niitä ensinkään erottaneet. Että kuningatar oli saanut vihiä asiasta, tuli pian ilmi. Hän, joka erään kiihkoisen selvityksen jälkeen Laibachissa ei koskaan ollut muistuttanut kuningasta ollenkaan mistään, mikä koski tämän elämäntapoja, pyysi kerran aterian jälkeen hänet sivulle sanoen vakavasti ja puolisoonsa katsahtamatta:

»Olen kuullut paljo juteltavan eräästä sopimattomasta tapahtumasta, jonka yhteydessä teidän nimenne mainitaan! Oh! Ei teidän tarvitse puolustautua, sillä asiasta en tahdo mitään kuulla. Mutta ajatelkaa teille kerran uskottua kruunua (hän osotti lasin alla kimaltelevaa diadeemia) ja pitäkää huoli siitä, ettei häpeä ja iva sitä tahraa Poikanne on kerran sitä kantava.»

Tunsiko hän jutun kokonaisuudessansa ja tiesikö hän ehkä sen naisen nimenkin, jonka kasvot juorujen kautta olivat puoleksi paljastetut? Kukaan kuningattaren seuralaisista ei voinut sitä aavistaa: oman sielunlujuutensa ja maltillisuutensa hän nytkin säilytti. Kristianista tuntui tämä kuitenkin varoitukselta. Epämiellyttävien kohtausten ja ikävien huhujen pelko ynnä se tarve, jota hänen heikko luonteensa tunsi — nimittäin että ympärillä olevat jollakin tavoin vastasivat hänen huolettomaan hymyynsä — kypsyttivät hänessä päätöksen valita apinahuoneesta sievin ja näppärin apinanpentu lahjaksi ruhtinatar Colettelle.

Ruhtinatar kirjoitti hänelle kirjeitä, mutta kuningas ei niihin vastannut. Eikä hän myöskään näyttänyt tahtovan ymmärtää hänen huokauksiansa ja kaihoista katsettansa, vaan jutteli aina hänen kanssansa luontevan kohteliaalla tavallansa, jolla hän pian voitti naisten mielet. Näin kevensi hän omantunnon vaivojansa, jotka rasittivat häntä sikäli enemmän, mikäli hänen rakkauskiihkonsa ruhtinattareen laimeni. Ja kun tämän suhteen i'es ja huonot välit kuningattareen vaivasivat häntä, vaikkakin eri tavalla, viskausi hän — ruhtinattaresta vapauduttuansa — riihottomana huvitusten pyörteeseen eikä miettinyt mitään muuta kuin »mässäystä», käyttääkseni hienojen keikarien huikentelevan raukeaa sananpartta. Tämä oli sinä vuonna suurissa klubeissa muotisanana.

Nykyään käy tällainen hurjastelu epäilemättä jollakin muulla nimellä. Nimitykset vaihtuvat; mutta muuttumattomina ja yhtäläisinä pysyvät ne kuuluisat ravintolat, joissa asiat tapahtuvat, nuo kultauksilla ja kukkasilla koristellut ravintolat, joissa hienoimmat naiset käyvät kutsuvieraina taikka joihin he vievät seuralaisiansa, kemuillaksensa alhaisella, joskus hurjuuteen asti kiihtyneellä tavalla, kunnes nautintoa ei enää uusia voi. Yhtäläisenä pysyy myöskin näiden keikarien ja naikkosten klassillinen typeryys, heidän aina samat puheenpartensa ja naurunsa, joissa ei koskaan ole mitään alkuperäistä, vaan on tämä näennäisesti hurja seuraelämä pohjaltansa yhtä poroporvarillinen ja sovinnainen kuin muutkin seurapiirit. Se on vain jonkunlaista järjestettyä epäjärjestystä ja ohjelmanmukaista kiihkoilua, jota seuraa haukotuttavan kuluttava ikävyys.

Kuningas sitä vastoin huvittelihe tulisesti kuin parinkymmenen vuotias nuorukainen. Hän toi aina mukanansa sen elämänhalun, joka jo ensimäisenä iltana oli vienyt hänet Mabillen tanssijaisiin, ja hän osasi tyydyttää näitä pyyteitä, joita hän jo kauvan oli loitompana tuntenut ja vireillä pitänyt lukemalla eräitä pariisilaisia lehtiä, joissa huvittelevan maailman houkutteleva ruokalista tavattiin, katselemalla näytäntöjä ja ahmimalla romaaneja, jotka maaseutulaisille ja ulkolaisille niistä kertovat ihannoivalla tavallansa.

Hänen solmimansa lemmensuhde rva de Roseniin pidätti hänet jonkun aikaa lipumasta alas huvitusten liukkaalla vierteellä, joka muistuttaa yöravintolain kirkkaasti valaistuja ja hyvillä matoilla varustettuja pikku rappusia, joita myöten humaltuva mukavasti voi laskeutua alas, kunnes hän — avonaisten ovien vedosta — alhaalla humaltuu enemmän kompastuaksensa katuojaan kadunlakaisijain ja lumpunkokoilijain luvatuilla tunneilla. Kristian antausi nyt tälle luisuvalle vierteelle, jota seuraa jyrkkä putous, eivätkä häntä tähän kehoittaneet ja kiihoittaneet niin paljo huumaavat jälkiruokaviinit, vaan enemmän se pieni aina alistava seurue köyhtyneitä aatelismiehiä, jotka väijyivät kuninkaallisia houkkioita, — elostelevia sanomalehtimiehiä, joiden maksetut uutiset häntä huvittivat ja jotka — ylpeinä kuuluisan maanpakolaisen tuttavuudesta — saattoivat hänet teatterein kulissein ta'a, missä naiset ahmivat häntä silmillänsä ja kiemailivat hänelle punastuen mielihyvästä niin, että luonnolliset ruusut hohtivat poskipäillä maalattujen kanssa kilpaa.

Pian perehtyi Kristian myöskin bulevardikielen naurettaviin sanansutkauksiin, liioitteluihin ja velttouksiin, käyttäen todellisten kumipäiden sananparsia: »Hienoa, erittäin hienoa… Se on haisevaa … ihan sykertyy, jos…», mutta hänen tavallista puhetta jalostava muukalaiskorkonsa saa hänet lausumaan nuo omituiset sananparret vähemmän jokapäiväisesti ja jonkunlaisella kompailevan joutolaisen tavalla. Erästä sanaa käytti hän alinomaa mielellänsä: »iloisa» (rigolo). Sitä käytti hän kaikesta, mitä hän arvosteli. Näytelmät, romaanit, julkiset tai yksityiset tapahtumat olivat taikka eivät olleet »rigolo». Ja niin pääsi hän kaikesta enemmästä arvostelemisesta. Eräiden myöhäisten illallisten jälkeen huudahti hänelle humaltunut Amy Férat, jota tuo sana harmitti:

»Sanopas minulle, Rigolo!…»

Tämä tuttavallisuus miellytti kuningasta. Tuo ei ainakaan kohdellut häntä kuin kuningasta. Amy Fératista tuli hänen rakastajattarensa. Kun tämä suhde sitten päättyi, kutsuttiin kuningasta vielä kauvan aikaa samalla liikanimellä aivan samalla tapaa kuin Axelin prinssiä kutsuttiin Kukonpyrstöksi, vaikka kukaan ei tiennyt miksi tämä oli sen saanut.