Puhuessaan hän kiihtyi saadaksensa sanotuksi, mitä hänellä sydämellänsä oli; sitten rapsautti hän hevostansa ratsupiiskalla — niin kovasti, että tämä hurjaa vauhtia nelisti metsän halki ja tuuli hulmusi ratsupuvun ja hänen sinisen amatsoniharsonsa poimuissa.
Sen jälkeen ei Colette enää kuningatarta kiusannut. Mutta kun hänen hermostonsa kuitenkin kaipasi kiihoituksen aihetta, niin käänsi hän helpoitukseksensa vihansa nuolet ja pistävät keihäät Elysée Mérautia vastaan. Hän asettui jyrkästi markisitar de Silvisin puolelle; hoviseura näet jakausi kahteen eri puolueeseen. Méraut'illa ei ollut muita puolustajia kuin isä Alphée, jonka järeä käytöstapa ja terävä puhe aina sentään vaikutti läsnäoleviin. Mutta munkki oli usein matkoilla Illyriassa toimittaen muka Fourneaux-kadun varrella olevan emäluostarin ja Ragusan ynnä Zaran tytärluostarien välisiä asioita. Ainakin ilmoitettiin nämä syyksi hänen alinomaisiin salaperäisiin matkoihinsa, joilta hän aina palasi entistänsä kiihtyneempänä harpaten rappusia pitkin hurjin askelin, hypistellen rukousnauhaansa ja muristen jotakin rukousta kuin olisi jotakin pikku palloa pureskellut. Istuttuansa pitkät ajat lukon takana kuningattaren luona suoriusi hän aina matkalle, jättäen markisittaren puolueelle täyden vapauden sättiä uutta opettaja-parkaa. Tätä vastaan olivatkin liittoutuneet kaikki alkaen vanhasta herttuasta, jota Mérautin laiminlyöty puku ja pörhöinen tukka loukkasi sekä sotilaallisten että seuraelämän tapojen kannalta, aina kamaripalvelija Lebeauhin saakka, joka vaistomaisesti vihasi kaikkea itsenäisyyttä saaden kannatusta sekä nöyriltä tallirengeiltä että kyökkipiioilta, puhumattakaan rauhallisesta Boscovitshista, joka pelkuruudesta seurasi enemmistöä. Mutta minkäänlaiseen toimintaan ei tämä epäsuosiollinen mieliala kuitenkaan puhjennut, vaan ilmestyi se sanoissa, katseissa, asennoissa ja sellaisissa pienissä, hermostuneissa kahakoissa, joita saman katon alla elävät, toisillensa vihamieliset ihmiset eivät voi välttää. Ylenkatseelliset eleet ne olivat rva de Silvisin erityisalana. Milloin halveksivana, milloin ylpeänä, milloin ivallisena, milloin vallan happamena väänteli hän kasvojansa istuessansa vastapäätä Elyséetä ja usein saattoi hän huokaustansa pidättäen ja silmänsä kunnioittavan hellästi kattoon luoden kysyä pikku prinssiltä: »eihän teidän armonne vain ole sairas?» Sitten tunnusteli hän poikaista pitkillä, laihoilla sormillansa tai uuvutti häntä värisevillä hymyilyillänsä. Silloin oli kuningattaren tapa sanoa iloisesti:
»Kas niin, rva markisitar, elkää koettakokaan luulotella Zaralle, että hän on sairas.»
»Mutta mielestäni tuntuvat hänen kätensä ja otsansa hieman kuumilta.»
»Hän tuli juuri ulkoa… Raitis ilma sen vaikuttaa.»
Ja sitten hän vei lapsen mennessänsä, hieman pahastuneena siitä, että tuota juttua prinssin rasittamisesta liiallisella työllä alinomaan uudistettiin hänen läsnäollessansa. Tätä liiallista rasitusta eivät pariisilaiset palvelijat uskoneetkaan, vaan sitä enemmän Illyriasta tuodut pitkä kamarineiti Petska ja vanha ukko Greb, jotka heittivät kovin karsaita silmäyksiä uuteen opettajaan ja osoittivat hänelle tuollaista palvelusväen mykkää vihamielisyyttä, jolla helposti voi kiusata hajamielisiä ja jostakin riippuvaisia ihmisiä. Méraut tunsi pian joutuneensa saman vainon, pikkumaisuuden ja kateuden alaiseksi, joka oli karkoittanut hänet pois W:n hovista, ja huomasi, että valtaistuimien ympärillä aina viihtyvä matelevaisuus seuraa kuninkaallisia vielä sortumukseen ja maanpakoonkin. Mérautin tunteellinen ja hyväntahtoinen luonne kärsi tietysti siitä vastenmielisestä tavasta, jolla häntä persoonallisesti talossa kohdeltiin; sitä paitse vaivasi tämän ympäristön kankea, teeskennelty seurustelutapa hänen vaatimattomia, luontevia ylioppilastottumuksiansa. Häntä vaivasi jokapäiväinen aterioitseminen haarukkakynttiläin valossa, juhlapukuisten herrojen ja naisten seurassa, jotka istuivat kaukana toisistansa tuon pitkän ruokapöydän ääressä uskaltamatta syödä tai puhua, ell'ei kuningas ja kuningatar ensin sitä tehnyt, ja nähdä näidenkin muiden pöytävieraiden lailla huokaavan »hoviministerin» ikeen alla, joka taas valvoi sovinnaisuutta sitä ankarammin, mitä kauvemmin maanpakoa kesti.
Siitä huolimatta tapahtui joskus, että vanha ylioppilas Monsieur-le-Prince-kadulta tuli ruokapöytään värillinen kaulaliina yllänsä, puhui vuoroansa odottamatta ja kiihtyi äkkiä samaan kaunopuheliaisuuteen, jolla hän usein oli saanut Voltaire-kahvilan muurit kaikumaan. Mutta silloin kohtasivat häntä karsaat katseet, joilla pienintäkin poikkeusta pienen hoviseuran sovinnaisuudesta rangaistiin, jonka vuoksi hänessä jo heräsi halu jättää äkkiä kaikki siksensä ja palata takaisin latinalaiseen kortteliinsa niinkuin hän oli jo kerran tehnyt.
Mutta kuningatarta hän ei hennonut jättää. Eläessään alinomaan hänen tuttavallisessa seurassansa, lapsi kolmantena, oli hänessä syntynyt tavaton uskollisuus häntä kohtaan, uskollisuus, jota kannatti kunnioitus, ihailu ja taikausko. Kuningatar yhdisti ja edusti Mérautin mielestä monarkkian koko uskoa ja ihannetta aivan samalla tapaa kuin jollekin kansanmiehelle Rooman Trasteveressä pyhä neitsyt on koko uskonto. Kuningattaren vuoksi hän jäi paikoillensa ja uskalsi pyrkiä raskaan tehtävänsä päämäärään. Ah, kuinka raskaalta ja suurta kärsimystä kysyvältä se toisinaan tuntuikin! Ja kuinka vaikeaa sentään oli ahtaa vähempiarvoisiakin tietoja pienen kuninkaanpojan päähän! Muuten oli hän viehättävä lapsi, tuo herttainen kiltti Zara raukka. Hyvää tahtoa ei häneltä suinkaan puuttunut. Äidin vakavan ja rehellisen luonteen näytti hän perineen, mutta sen ohessa oli hänessä jotakin keveää ja huikentelevaista; ikäänsä lapsellisempi hän myöskin oli. Näytti siltä kuin olisi tuon hennon, heikkoruumiisen ja ennen aikaansa vanhan näköisen lapsen henkinen kehitys myöhästynyt; mitään halua lasten leikkeihin ei hänellä myöskään ollut, vaan näytti hänen uneksiva olentonsa vaipuvan jonkunlaiseen horrostilaan. Lapsuutensa ensimäisinä vuosina, jotka olivat olleet hänelle vain vitkallista toipumista sairaudesta, olivat opettajattaren tarut ja sadut olleet hänen ainoa henkinen ravintonsa, jonka vuoksi hän todellisenkin elämän aina sekoitti taruihin ja keijukaisiin; kuninkaat ja kuningattaret seurustelivat hänen mielikuvituksessansa hyvien henkien kanssa, jotka auttoivat nämä ulos torneista ja vankilaholveista, ja hyväntahtoiset keijut vapauttivat kultasauvoillansa heidät vainoojien ja väijyjäin käsistä, särkien lasimuureja, murtaen korkeita, terävillä piikeillä varustettuja rintasuojuksia, tuhoten tulta syökseviä lohikäärmeitä ja karkoittaen noitia, jotka voivat muuttaa ihmiset eläimiksi.
Keskellä lukutuntia ja juuri kun jotakin tärkeää ainetta käsiteltiin, voi pikku prinssi äkkiä huudahtaa: »niin, tuohan on aivan kuin sadussa pikku räätälistä kerrotaan», taikka huomautti hän jostakin suuremmasta taistelusta lukiessansa: »mutta, äiti, jättiläinen Robistorhan tappoi paljo enemmän ihmisiä.» Yliluonnolliset käsitteet olivat hänessä saaneet sellaisen vallan, että hän voi tuntikausia istua hajamielisenä säilyttäen mielessänsä omituisia ja epämääräisiä tarukuvia ja sellaisia muistoja, joita »Rothomagon» tahi muiden samanlaisten näytelmäin näkeminen lapsissa synnyttää. Tämä kaikki juuri vaikeutti melkoisesti sitä tarkempaa, vakavampaa ajatustyötä, jota häneltä nyt olisi vaadittu.
Kuningatar oli läsnä kaikilla oppitunneilla, sylissänsä aina sama koruompelus, joka ei ottanut edistyäksensä, ja kauniissa katseessansa aina tuo tarkkaavaisuus, jolle opettaja pani niin suuren arvon, jonka hän tunsi kaikissa hänen sanoissansa ja vieläpä hänen julkilausumattomissa ajatuksissansakin. Juuri ajatusmaailmassa, unelmissa ja haaveissa, jotka väikkyvät vakaumusten yläpuolella, yhtyivät heidän sielunsa. Kuningatar kysyi häneltä neuvoa kuin ystävältänsä, puhuen silloin kuitenkin aina kuninkaan nimessä.