»Voi sinuas, vanha hupsu, … vanha hupsu!» sanoi joku samassa vallan lähellä häntä. Varsin totta ja sattuvaa, sillä niin olen itsekin jo tuntikauden ajatellut, myönsi Elysée ajatuksissansa.
»Hupsu ja kurja riiviö!… Tuleen sinä joutaisit kasvioinesi, miesparka!»
»Tekö se olette, hra hovineuvos?»
»Elkää kutsuko minua hovineuvokseksi… Se minä en enää ole… Ei mitään, ei mitään… Ei kunniaa, ei järkeä… Voi, porco di…!»
Nyyhkyttäen kiihkeästi kuten italialainen ainakin ravisteli Boscovitsh päätänsä, jolle lehmusten kukkien välistä lankesi omituinen valaistus. Mies poloinen oli jo jonkun aikaa ollut vallan suunniltansa. Milloin esiytyi hän sangen iloisena ja puheliaana ikävystyttäen kaikki ihmiset lörpötyksillä kuulusta kasviostansa Laibachissa, jonka hän piakkoin toivoi saavansa takaisin; milloin vaikeni hän vallan äkkiä, keskellä puhetulvaansa, katseli karsaasti naapuriansa eikä sen koommin virkkanut luotuista sanaa. Elysée luuli miehen tulleen pähkähulluksi nähdessänsä tämän nyt lapsellisin huudahduksin lähestyvän häntä, olletikin kun tämä sen lisäksi tarttui hänen käsivarteensa ja huusi keskellä hiljaista yötä kuin olisi hän apua huutanut:
»Méraut, se on mahdotonta… Meidän täytyy estää se.»
»Mitä olisi meidän estettävä, hra hovineuvos?» kysyi Elysée koettaen irroittautua hänestä.
Kiihkeästi huohottaen kuiskasi Boscovitsh:
»Luopumuskirjelmä on valmiina… Itseni on minun täytynyt se kirjoittaa… Majesteetti allekirjoittaa kai sen juuri tällä hetkellä… Ma che, ma che… Hän on kuningas … ja sitä paitse lupasi hän toimittaa takaisin kasvioni… Kauniit, harvinaiset kasvini!…»
Mies joutui nähtävästi jälleen hupatuksiinsa, ajatteli Méraut; kauhean iskun huumaamana ei hän enää kuunnellut Boscovitshin loruja, vaan lensi hänen ajatuksensa heti kuningattareen. Tämä oli siis hänen alttiutensa ja kieltäymyksensä palkka! Näin loppui siis tämä uhrautumuksen päivä!