Suviyön koko viehkeys tulvasi suuresta avonaisesta akkunasta saliin, jonka yksi ainoa palava kandelaberi valaisi salaperäisen hämärällä valolla, kuutamon kalpeat leveät valojuovat hohtivat seinillä, kimaltelivat erään trapezin kiilloitetulla sauvalla, seinämällä riippuvan guzla-soittimen kaarevalla rokalla ja köyhästi varustetun kirjakaapin lasiovissa, jonka takaa ammoittavia tyhjiä paikkoja Boscovitsh oli koettanut täytellä ummehtuneilta ja lahoilta haisevilla, kuivatuilla kasvikokoelmillansa. Tomuttuneiden paperien päällä seisoi pöydällä hopeinen, tummunut ristiinnaulitun kuva. Vaikka Kristian II ei juuri paljoa kirjoittanutkaan, muisti hän sentään katolisen kasvatuksensa ja piti mielellään ympärillänsä uskonnollisia esineitä; naistenkin kanssa hummatessansa ja torvien juhlatoitotuksia kuullessansa hän usein hypisteli päihtyneen vapisevin sormin korallista rukousnauhaansa, joka hänellä aina oli yllänsä. Ristiinnaulitun kuvan vieressä oli paksu pergamenttilehti, jolla näkyi suurta, vapisevin käsin kirjoitettua käsialaa. Siinä se oli kuninkaan luopumuskirja, valmiina ja puhtaaksikirjoitettuna. Puuttui ainoastaan allekirjoitus, joka tarmokkaalla tuulella ollessa oli tehty muutamalla kynänvedolla; mutta heikko Kristian II istui vielä empien ja hievahtamatta, kyynärpäät pöytää vastaan nojautuneena, parin vahakynttilän ääressä, jotka hän oli sytyttänyt painaaksensa kuninkaallisen sinettinsä paperiin.
Levotonna, vakoilevana, notkeana ja ketteränä kuin perhonen tai tumma tornipääskynen vartoi häntä Lebeau, tuo uskollinen kamaripalvelija; sanoja käyttämättä osasi hän yllyttää herraansa siihen ratkaisevaan tekoon, jota liittoutuneet jo kuukausia olivat odottaneet milloin suurin toivein, milloin levottomin sydämin ja epävarmoina. Huolimatta lähellä seisovan kamaripalvelijan tarmokkaan tahdonvoiman henkisestä vaikutuksesta istui Kristian yhäti kynä kädessä eikä allekirjoittanut luopumuskirjaa. Nojatuoliin vajoutuneena katseli hän haaveksien pöydällä olevaa pergamenttia. Tosin ei hän välittänyt paljoa kruunusta, jota hän ei ollut tavoitellut eikä rakastanut, sillä jo varhaisesta lapsuudesta oli se hänestä näyttänyt liian raskaalta; myöhemmin oli hän taas saanut kylläksi kokea sen tuottavaa masentavaa edesvastausta ja kovuutta. Helppoa oli ollut luopua siitä ajaksi, laskea se johonkin salin nurkkaan ja unhottaa se ulkona huvittelemalla; mutta lopullinen päätös ja ratkaisun teko pelotti häntä. Kuitenkaan ei muita mahdollisuuksia ollut nyt välttämättä tarpeellisten varojen hankkimiseksi, sillä hän oli jo kirjoittanut vekselejä kolmelle miljoonalle eikä tuo riivattu koronkiskuri ja lainanantaja, taulukauppias Pichery enää suostunut niitä uudistamaan. Hän olisi ehkä mies ottamaan takavarikkoon koko St Mandén hovitalouden? Ja kuinka silloin kävisi kuningattaren ja pienokaisen? Kohtaus kohtaukselta ajatteli hän tämän kurjuuden kehitystä nähden jo mielikuvituksessansa, mikä hirveä melu hänen »alhaisuuksistansa» syntyisi. Ehkä oli sittenkin paras tehdä kerralla loppu tästä kaikesta välittämättä kenenkään moitteista ja vihoittelusta? Sitä paitse oli hänellä eräs syy allekirjoittaa luopumuskirja ja se olikin ratkaisevaa laatua.
Hän oli antanut Señoralle, Spalaton kreivittärelle, sanansa ja lupauksensa, jonka nojalla tämä oli sallinut miehensä matkustaa yksin Lontooseen, käyttänyt asuntoa Messinen kadun varrella ja vastaanottanut sen arvon ja nimen, josta hänen suhteensa kuninkaaseen kävi julki maailmalle; odottaen hetkeä, jolloin Kristian II toisi hänelle allekirjoittamansa luopumuskirjan, oli hän sitä paitse toistaiseksi evännyt rakastajaltansa kaikki lähemmät oikeudet. Tähän osasi hän keksiä todellisesti rakastuneen naisen tekosyitä; kuningas voisi näet muuten ehkä palata takaisin Illyriaan ja hyljätä hänet valtaistuimen ja valtikan vuoksi: eikä hän suinkaan ensimäinen olisi, jonka moiset kauheat, valtiolliset syyt saattoivat vapisemaan ja itkemään. Kuinka voivat Akselin prinssi tai muut suuren klubin »kumipäät» aavistaakaan, että kuningas, joka lemmittynsä luota saapui klubille väsyneenä ja punertavin silmin, oli saanut viettää iltahetkensä sohvalla kylmän Señoran vierellä; vavisten ja jännitettynä kuin jousi kiemurteli hän matona tuon naikkosen lannistumattoman tahdon edessä, joka alinomaa luotansa lykäten ja taas puoleensa vetäen osasi tehdä mitä luontevinta vastarintaa jättäen hänen hyväiltäväksensä vain pari jääkylmää kätöstä ja vastaten hänen huultensa kiihkoisiin kysymyksiin huudahduksilla: »oi, jospa sinä et olisi kuningas! Silloin olisin minä sinun … kokonansa sinun!!!»
Kuningas parka sai kärsiä kylmyyden ja teeskennellyn, muka hillityn intohimon vaihtelua. Niinpä oli hänen tapansa omituisen hitaasti vetää hansikkaat käsistänsä ja samalla tuijottaa rakastajaan vallan kylmästi, kunnes hän äkkiä ojensi tälle kätensä, jolle kuningas silloin painoi kuumat huulensa…»
»Vai niin, rakas Lebeau, Pichery on siis vallan taipumaton?»
»Niin on, teidän majesteettinne… Ellei vekselejä lunasteta, jättää hän ne oikeuden ulos haettavaksi.»
Kannatti todellakin vaarinottaa, millä kaihoisan ähkyvällä äänellä Lebeau lausui sanan »oikeuden» tehdäksensä uhkaavan vaaran kaikkine seurauksinensa sitä hirvittävämmäksi: leimapapereja, ulosmittaus, kuningashuoneen täydellinen häväistys ja talosta karkoitus siitä seuraisi. Mutta tästä kaikesta ei Kristian näyttänyt välittävän. Hän mietti, kuinka hän keskellä yötä hiipisi ulos levottomana ja väristen, kuinka hän hiljaa ja nopeasti kiiruhtaisi ylös noita salaperäisiä verhoitettuja portaita ja sitten pujahtaisi huoneeseen, missä vähäinen yölamppu paloi keveän varjostimensa takana.
»Kas niin, nyt se on tehty … minä en ole enää kuningas… Nyt olet sinä minun, minun kokonaan, eikö totta?»
Ja hän oli näkevinänsä, että kaunoinen lemmitty veti hansikkaat käsistänsä.
»No niin,» sanoi hän havahtuen unelmastansa ja — allekirjoitti pergamentin.