»Ja sitä paitsi olet sinä varastanut, niin, sinä olet varastanut!… Sillä sinä juuri olet irroittanut oikeat jalokivet kruunustamme… Minä pidin huolen siitä, että vanha palvelijamme Grock joutui siitä epäluulonalaiseksi, ja ajoin hänet pois talosta. Kun teko kerran oli tehty, täytyi jonkun välttämättä kantaa syyn varjo, ettei todellista rikollista epäiltäisi… Ainoa ja alituinen ajatukseni on ollut pitää kuningasta loukkaamattomana ja sinun vuoksesi olen minä alistunut kaikkeen, vieläpä sellaiseenkin, mikä maailman silmissä voi tahrata minunkin kunniaani. Sotahuudokseni, joka koettelemuksen hetkinä on minua innostanut ja voimistanut, asetin minä: kaikki kruunun vuoksi! Ja sittenkin tahdot sinä myydä tuon kruunun, joka on tuottanut minulle niin paljon ahdistusta ja kyyneliä! Rahasta tahdot sinä vaihtaa sen pois tuon juutalaisnartun vuoksi, jonka sinä tänään kehtasit asettaa istumaan ihan vastapäätäni!»
Mykkänä oli Kristian tähän saakka kuunnellut puolisoansa istuen masentuneena ja allapäin paikallansa. Mutta lemmityn solvaus rohkaisi äkkiä hänen mielensä. Kasvot punajuovaisina ja eteensä tuijottaen sanoi hän kohteliaasti, mutta päättävästi:
»Kas niin, riittää jo! Te erehdytte: nainen, josta puhutte, ei ole mitenkään osallinen päätökseeni. Tämän teen minä teidän, itseni ja meidän kaikkien yhteisen rauhan vuoksi… Vai ettekö te jo ole saanut kylläksenne tästä hädän ja puutteen alaisesta elämästä? Vai ettekö luule minun tietävän mitä täällä tapahtuu ja kärsivän nähdessäni kauppiaiden ja velkojain alinomaa ahdistavan teitä? Ajoin juuri pihaan, kun tuo tuommoinen mies melusi akkunanne alla … ja kuulin kaikki. Ell'ei Rosen olisi rientänyt apuun, olisi hän joutunut vaunujeni alle. Te seisoitte sillä välin akuttimienne takana odottaen, että hän menisi tiehensä… Sopiiko se kuningattarelle? Me olemme jo velkaa koko maailmalle. Kaikki valittavat vuoksemme. Puolet palvelijoistanne eivät ole saaneet palkkojansa… Eikä Zaran opettaja ole saanut äyriäkään kuuteen kuukauteen. Rva de Silvis saanee palkkansa käyttämällä teidän vanhoja vaatteitanne. Toisinaan kuuluvat sihteerini ja sinettivartijani lainaavan kamaripalvelijaltani rahoja nuuskaostojansa varten… Kuten huomaatte, tunnen minä asiain tilan… Itse olen niin velkainen kuin ihminen olla voi… Pian saatte nähdä kruunuanne kaupattavan jossakin porttiholvissa muun vanhan hopearomun kanssa…»
Ollen taipuvainen ivailuun ja klubiympäristössänsä tottunut puhumaan huolettomasti unhotti hän pian äskeisen sävyisän puhetapansa ja lausui hävyttömällä nenä-äänellänsä pisteliäitä sukkeluuksia, jotka osaksi olivat Señoran keksimiä; tämä naikkonen ei näet säästänyt pilkkasanoja, kun oli kysymys kuninkaan viimeisten sovinnaisten näkökantojen hävittämisestä.
»Te syytätte minua, rakkaani, joutavista korupuheista, vaikka itse juuri sellaisia käytätte. Mitä merkitsee muka tuo Illyrian kruunu, josta te alinomaa minua muistutatte? Ell'ei se kuulu todelliselle kuninkaalle, ei se merkitse ollenkaan mitään, vaan on hyödytön ja haitallinen kapine; jonka paon hetkellä voi pistää hattukoteloon taikka asettaa lasikuvun alle katseltavaksi, niinkuin näyttelijät tekevät laakeriseppeleillensä ja vanhat ryökkinät keinotekoisille kukkasille. Ennen kaikkea on teidän ymmärrettävä, että kuningas on kuningas ainoastaan valtaistuimella, jolloin valta kuuluu hänelle. Sortuneena ei hän ole mitään, korkeintaan joku kenkäriepu… Turhaan koetamme me säilyttää sovinnaisia tapoja, käyttää kuninkaallista kruunua vaunujen ovessa ja kalvostimien napeissa, turhaan jäykistämme itsemme vanhanaikaisilla, juhlallisilla menoilla… Se on kaikki joutavaa kerskailua: ympäristömme, ystävämme ja palvelijamme tukevat meitä tässä asiassa ainoastaan kohteliaisuudesta. Täällä kotona olen minä Kristian II Rosenille ja ehkä muutamille muille uskollisille. Mutta ulos mentyäni olen minä yksi suuresta joukosta. Herra Kristian n:o 2… Ei edes sukunimeni … ristimänimi vain: Kristian! Ikäänkuin kysymys olisi jostakin kelvottomasta näyttelijästä tai kapakkaviinurista!…»
Hengästyen nopeasta puheestansa vaikeni hän. Näin paljoa hän ei muistanut puhuneensa vielä koskaan yhteen menoon — ei ainakaan seisoaltansa. Yön hiljaisuudessa kuului yökehrääjälinnun terävät äänet ja muutamia satakielen hätäisiä liverryksiä. Huoneessa lenteli juuri yöperho polttaen siipensä palavan kynttilän liekissä. Kuului ainoastaan tämän korventuneen poloisen räpäköimistä ja kuningattaren hillittyä nyyhkytystä; suuttumusta ja mielenpurkauksia olisi tämä kyllä osannut vastustaa, mutta pilkkaajan edessä oli hän vallan avuton, sillä iva oli kerrassaan vieras hänen suoralle luonteellensa: hän oli kuin sotilas, joka ei pelkää rehellisiä iskuja, mutta kiusautuu neuvottomaksi pikkupistoista. Kristian huomasi hänen tilansa ja luuli jo kukistaneensa hänet; varmuuden vuoksi lisäsi hän vielä pari piirrettä ivakuvaukseensa »kuninkaista maanpaossa», kuinka surkuteltavia olivatkaan kaikki nuo valheruhtinaat, kuninkuuden »statistit», jotka kävivät puettuina pääosia esittäväin näyttelijäin puvuissa lausuen juhlallisia lorujansa tyhjille istuimille ja saamatta penniäkään vaivoistansa! Eiköhän olisi parempi vaieta, yhtyä muihin ihmisiin ja elää huomiota herättämättä heidän kanssansa? Varakkaille tuo elämä ehkä sentään vielä soveltui. Sellaiset voivat kannattaa ruhtinaallista suuruutta ja loistoa. Mutta toiset poloiset … sellaiset kuin esim. orpanamme Palermon kuningatar, joka seurueensa kanssa asui niin perin ahtaassa talossa, että italialainen ruo'an haju löyhkäsi vastaan porraskäytävissä!… »Aina haisee niissä sipulilta, hyi!… Säästäväisyys on tosin hyvä, mutta mitä on moinen elämä? Eikä se kuitenkaan vielä ole pahin onnettomuus. Näinpä tuonoin erään puhdasrotuisen Bourbonin prinssin juoksevan raitiovaunujen perässä! 'Ei ole sijaa!' Prinssi ei hellittänyt. 'Johan minä sanoin sinulle, ukkoparka, ett'ei ole sijaa', huusi konduktööri. Silloin suuttui prinssi huomauttaen, että häntä oli puhuteltava arvonimellä 'teidän korkeutenne'. Ikävä kyllä ei sitä ainakaan puvusta voinut päättää. Teatterikuninkaita, rakkaani!… Tuon luopumuskirjan olen minä allekirjoittanut päästäkseni naurettavasta hätätilasta, rauhalliseen, arvokkaampaan ja varmaan toimeentuloon».
Lopuksi lisäsi hän pari lausetta, joissa viekasteleva slaavilainen ja jesuiitta paljastui:
»Sitä paitsi on allekirjoitus ainoastaan muodollinen asia, tulee sinun muistaa. Me saamme omaisuutemme takaisin … mutta käsiäni en minä tuolla katso sitoneeni… Kuka tietää? Ehkäpä me juuri noilla miljoonilla voitamme takaisin valtiokaakin?»
Kuningatar oikaisihe äkkiä suoraksi ja katseli häntä hetkisen terävästi, niin että Kristian löi silmänsä pois; sitten sanoi hän olkapäitänsä kohauttaen:
»Elä tee itseäsi huonommaksi kuin jo olet… Tiedäthän varsin hyvin, että kun luopumuskirja kerran on allekirjoitettu, niin on kaikki menetetty. Mutta kuninkaaksi olet sinä liian heikko ja sen vuoksi haluat sinä päästä siitä, juuri silloin kun sinun olisi taisteltava tätä ajan suuntaa vastaan, joka ei tahdo tietää mistään jumalallisesta eikä ihmisellisestä käskyvallasta, vaan ahdistaa Jumalan säätämää esivaltaa niin ankarasti, että maa jalkojemme alla vapisee. Tikari, pommit, kuulat ja kaikki kelpaavat aseiksi … petoksiin ja murhiin… Kaikki saamme me vavista johonkin julkiseen juhlaan mennessämme, niin hyvin huonoimmat kuin parhaat meistä, jos vain joku joukosta erkanee. Jokaista anojaa saamme me epäillä murhamieheksi … kuka meistä on palatsistansa lähtiessä varma siitä, että hän elävänä takaisin palajaa? Ja sellaisena aikana vetäydyt sinä pois taistelukentältä!…»