»Isäni ja kuninkaani!» jatkoi äiti: »minä rukoilen sinua, ett'et riistäisi pojaltasi sitä kruunua, jota hän on luotu kantamaan. Muista, ett'ei se kuulu yksistänsä sinulle, vaan on se saman korkeimman Jumalan suoma, joka kuusisataa vuotta sitten antoi sen Illyrian kuningassuvulle. Isäni, Jumala tahtoo tehdä minusta kuninkaan… Kruunu on minun perintöni ja omaisuuteni, jota sinulla ei ole oikeus riistää minulta».
Pikku prinssi tavaili jäljessä nämä äitinsä lausumat sanat kuiskaavalla äänellä katsellen rukoilevasti isäänsä, joka olkapäitänsä kohauttaen käänsi päänsä pois mutisten hampaittensa välistä perin suuttuneena, vaikka maltillisesti:
»Mikä hullun sopimaton menettely! … kuinka voi ihminen höperöittää lapsen tuolla tavoin?»
Sitten hän nousi ja aikoi poistua. Mutta samassa ponnahti kuningatar seisoallensa, huomasi äskeisen pergamentin hävinneen kirjoituspöydältä ja käsitti, että kuningas oli allekirjoittanut tuon häpeällisen kirjelmän ja ottanut sen mukaansa.
Ihan kiljahtaen huudahti hän:
»Kristian!»
Tämä ei pysähtynyt.
Silloin astui hän askeleen eteenpäin, tehden liikkeen kuin aikoisi hän kohottaa hameensa liepeitä kiiruhtaaksensa poistuvan jälkeen, vaan hillitsi itsensä samassa sanoen:
»No, olkoon menneksi!»
Nyt pysähtyi kuningas. Suorana seisoi kuningatar avonaisen akkunan luona, jalka kapean kiviparvekkeen permannolla ja pitäen poikasta käsivarrellensa kohotettuna kuin uhkaisi hän tehdä tästä lopun; toisen kätensä hän kohotti uhmaavasti sitä kurjaa kohtaan, joka tämän kohtauksen syy ja alku oli. Öinen kuutamo valaisi ulkoa tuota ihmeteltävää ryhmää.