»Jokos minä kerroin teille, kuinka minä sain Moran herttuan narratuksi ostamaan sen egyptiläisen lyhdyn?» kysyi ukko Leemans särpäisten kahvikupistansa. Sitten hän jutteli kuin joku vanha sankari urotöistään — ehkä jo sadannen kerran — tarinan tuosta lyhdystä, jonka eräs itämaalainen pohatta satunnaiseen rahapulaan jouduttuansa myi hänelle parista tuhannesta frangista ja hän vielä samana päivänä konseljin presidentille neljästäkymmenestä tuhannesta…! Tämän lisäksi hän sai kiitollisia kädenpuristuksia kummaltakin taholta, myyjältä viisisataa ja herttualta viisituhatta!… Mutta kauppa semmoisenaan ei ollut mitään, vaan sitä hienommin keksittyjä ne kujeet ja koukut, joilla rikasta ja turhamielistä ostajaa kiihoitettiin. »Vallan oikein, teidän ylhäisyytenne, se on mainio esine, mutta se on kallis, aivan liian kallis… Sellaiseen hulluuteen en minä kehoittaisi teidän ylhäisyyttänne … vaan otaksunpa varmasti, että esim. veljekset S:smondo… Katsokaas, kuinka hiivatin kaunista työtä sen puite on koristuksinensa … ja hiotut käädyt…»
Ja ukko Leemans, jota toiset pöytää hytkyttävillä naurunpuuskauksilla innostavat jatkamaan, ottaa esille pienen, kuluneen muistikirjan, jota selailemalla hän virkistää muistiansa jollakin päivämäärällä, osoitteella tai summalla. Siinä ovat kaikki tunnetut muinaisesineiden kokoilijat luokitetut aivan kuin de Fay'n naima-asioimiston kirjoissa ovat kaikki rikkaat perijättäret, kukin omituisuuksinensa ja oikkuinensa, vaaleaveriset toisella, tummat toisella puolen. Tuossa olivat merkittyinä kokoilijat, joiden mielestä ainoastaan kalliit esineet olivat kelvollisia ja joiden kanssa täytyi menetellä vähän töykeämmin; toiset taas epäilevät, taipa yksinkertaiset, joille voi tyrkyttää jonkun joutavan romun sanoen: »sallikaa minun neuvoa teitä, herra … elkää antako muille tätä esinettä!» Semmoisenaan oli tuo pieni muistokirja kokonaisen omaisuuden arvoinen.
»Kuules, Tom!» sanoi Señora aviomiehellensä, haluten että tämäkin esittäisi näytteen petkutustaidostansa, »kerropas meille tuo juttu niiltä ajoilta, jolloin sinä Parisiin saavuit, tarkoitan sitä ensimäistä kaupantekoasi Soufflotin kadun varrella».
Tomia ei tarvinnut kahdesti pyytää: ottaen kulauksen konjakkia kurkkunsa selvikkeeksi hän kertoi kuinka kymmenen vuotta sitten palasi tänne Lontoosta tyhjin käsin, ei viittä frangiakaan taskussansa. Sattumalta kuuli hän aseman luona olevassa kaupassa eräältä vanhalta tutulta, että asioitsijoilla oli par'aikaa tehtävänä hankkia aviomies pelihuoneen isännän hra Beaujarsin tyttärelle, joka toisi armaallensa kahdentoista miljoonan myötäjäiset, mutta silloin vaatisi tosihienon puolison. Välittäjä saisi erinomaisen hyvän palkkion, ja siksi oli joukko vainukoiria nyt liikkeellä. Tätä juttua ei Tomille tarvinnut uusia. Hän riensi heti lainakirjastoon ja silmäili läpi kaikki Ranskan aateliskalenterit, Almanach de Gothan, Buttinin osoitekalenterin y.m., löytäen vihdoin sangen vanhan perheen, joka oli sukulaisuussuhteissa maan loistavimpiin sukuihin ja asui Soufflotin kadun varrella. Että näin ylhäinen perhe asui niin huonon kadun varrella, se oli Tomin mielestä selvä merkki, siitä, että se oli joutunut köyhyyteen tai kärsinyt tilapäisen tappion. »Missä kerroksessa asuu markiisi de N…?» kysyi Tom paikalle tultuansa, uhraten viimeisen hopearahansa saadaksensa portinvartijan puheliaammalle tuulelle. »Aivan oikein, sangen ylimyksellinen herra… Leskimies … poika pääsee kohta sota-akatemiasta … ja 18-vuotias tytär on saanut erinomaisen kasvatuksen. Vuokraa maksaa hra markiisi 2,000 frangia, siihen luettuna kaasu- ja vesijohtomenot…», lisää portinvartija, jonka mielestä tämäkin on lisättävä vuokralaisen ansioluetteloon. »Kaikki niinkuin toivoinkin», mietti J. Tom Lewis nousten rohkeasti portaita ylös, vaikka tunsikin hieman sydämensä tykyttävän nähdessänsä siistin etehisen, pystykuvia ja nojatuoleja ovien edessä ja kaiken muun nykyaikaisen mukavuuden, jonka rinnalla hänen kulunut takkinsa, hajanaiset kenkänsä ja arkaluontoinen asiansa vaikutti räikeänä vastakohtana.
»Puolitiessä ollessani», jatkoi hän, »mietin jo palata takaisin, mutta rohkaisin sentään itseni ajatellen, että 'olethan sinä sukkelapäinen mies, Tom, aina uljas ja nokkela ansaitsemaan rahaa!… Rohkea rokan syö!'… Ja niin harppailin ylös, kunnes olin perillä. Palvelija saattoi minut suureen salonkiin, jonka kaluston tutkaisin muutamassa silmänräpäyksessä. Pari vanhaa, kallisarvoisempaa esinettä, menneen loiston jätteitä, ja eräs muotokuva Largillièreltä. Näiden rinnalla esiytyi köyhyys sitä selvemmin: sohva oli kurja, nojatuolit vailla jousiansa eikä tulta marmoripesässä. Samassa astui markiisi sisään, komea kunnon ukko, hieno mies, joka näöltänsä muistutti Simsonia 'Neiti de la Leiglièressä'.
»'Teillähän on poika, herra markiisi?'
»Heti ensi sanoistani hän närkästyi ja nousi merkiksi, että… Minä turvausin numeroihin … kaksitoista miljoonaa!… Silloin hän rauhoittui, istuutui jälleen, ja niin jatkoimme keskustelua. Jo alussa myönsi hän ett'ei hänen omaisuutensa vastannut hänen nimeänsä: olihan hänellä vain korkeintaan parikymmentä tuhatta frangia vuodessa… Itse teossa ei hänellä ollut mitään sitä vastaan, että hänen vanha sukukilpensä taas 'kullattaisiin'. Pojallensa hän oli arvellut antaa vain sata tuhatta frangia, jos tämä naimisiin menisi. 'Eihän toki, hra markiisi, nimenne riittää…' Sovimme sitten minulle tulevasta palkkiosta … jonka jälkeen tein viittauksen siihen suuntaan päin, että minulla oli kiire vastaanottotunnilleni, vaikka en tiennyt, missä edes saisin yösijani. Ovelle tultuani kutsui ukko minut takaisin ja sanoi teeskentelemättömän avomielisesti: 'Vielä sananen! Te näytätte nokkelalta mieheltä… Etteköhän ottaisi hankkiaksenne sopivaa puolisoa tyttärellenikin. Myötäjäisiä hänellä ei ole. Totta puhuen, tulin äsken ehkä liioitelleeksi vuosituloni. Todellisuudessa ei minulla ole puoltakaan siitä. Mutta vävypojalleni voin hankkia roomalaisen kreivin arvonimen… Ja jos hän on sotilas, voin sotaministerin sukulaisena taata hänelle nopean virkaylennyksen'.
»Tehtyäni pari muistoonpanoa sanoin hänelle: 'Luottakaa vain minuun, hra markiisi!' ja käännyin pois lähteäkseni, kun samassa tunsin käden olkapäälläni. Käännyin päin ja näin Simsonin katselevan minua sangen koomillisesti naurahtaen:
»'Mutta voimmehan puhua vielä minustakin!' nauroi hän.
»'Kuinka, hra markiisi?'