Piiritys — no mikä voisi olla hauskempi katupojille? Ei koulua — ei läksyjä; "lupaa" vaan päivät pääksytysten ja katu vilkas kuin markkinatori.
Poika juoksi ulkona päivät pääksytysten aamusta iltaan. Milloin seurasi hän osastopataljoonia niiden marssiessa ulkovalaistuksille, aina tarkasti valiten sen, jolla oli kaunein soitanto, ja tässä suhteessa oli Pikku-Stenne sangen ankara. Niinpä väitti hän peräytymättä, että 96 pataljoonan soitanto ei maksa kahta äyriä, mutta viidennenkymmenennen viidennen taas oli ihan lumoava. Milloin taas katseli hän nostoväkirykmenttien harjoituksia ja olipa hänellä vielä jälkijoukotkin…
Vasu kainalossa liittyi hän niihin pitkiin riveihin, jotka talviaamun hämärässä odottaen muodostuivat teurastajain ja leipurien porteille. Kostein jaloin seisoen kylmässä lutakossa tehtiin tässä uusia tuttavuuksia, keskusteltiin valtioasioista ja kunnioituksella kehoitettiin herra Stennenkin pojan lausumaan mielipiteensä.
Mutta hauskimmat kaikista olivat kuitenkin nuo ihka uudet huvitukset, ja ennen kaikkia tuo kuuluisa kalossipeli, jonka bretagnelainen nostoväki oli piiritysaikana tuonut kaupunkiin. Kun Pikku-Stenne ei ollut muureilla tai leipureilla, niin sai olla varma siitä, että hän oli kalossipelissä eräässä Château d'Eau-kentän kulmassa. Ei sentähden että hän olisi pelannut; sillä siihen tarvittiin rahaa, ja sitä hänellä ei ollut. Hän tyytyi vaan katsomiseen, katsellen silmillä, joiden uteliaisuutta olisi vaikea selittää.
Yksi pelaajista, tuo sinitakkinen "pitkä", joka ei milloinkaan pannut peliin vähempää kuin 100 soussin rahan, kiinnitti erittäinkin hänen ihastustaan. Kun hän juoksi, "tuo pitkä", kuului aina rahojen helke hänen takkinsa taskuista!
Eräänä päivänä, otettuaan maasta hopearahan, joka oli vierinyt aina
Stennen jalkoihin, kuiskasi hän tälle:
"Sinä tuijottelet tuota, vai miten?… No, jos sinä tahdot saada sellaisia, niin voin minä kyllä sanoa, mistä niitä saadaan."
Pelin loputtua vei hän Stennen mukanaan erääsen toiseen torinkulmaan ja ehdoitteli, että tämä seuraisi häntä myymään sanomalehtiä preussilaisille, sillä siten voitaisiin ansaita 30 franc'ia jokaisesta matkasta. Aluksi kieltäytyi Stenne aivan ehdottomasti jo paljaasta ehdoituksesta ja pysyi sitten koko kolme päivää pois pelipaikalta. Mutta ne olivat kolme hirmuista päivää. Hän ei voinut syödä eikä nukkua. Yöt pitkät näki hän sänkynsä vieressä kokonaiset kasat kalosseja sekä 100-sous'in rahoja pitkät, loistavat rivit. Kiusaus oli liian kova. Neljäntenä päivänä palasi hän taas Château d'Eau-torille, tapasi "tuon pitkän" ja antoi vietellä itsensä…
Eräänä lumisena aamuna läksivät he säkit olalla ja sanomalehdet mekkojen alle piiloitettuina matkalle. Kun he saapuivat Flandre-portille, ei ollut vielä päivä. "Tuo pitkä" jo lähestyi vartiaa — joka oli hyväntahtoisen näköinen, punanenäinen kunnon mies — rukoillen valittavalla äänellä:
"Rakas herra, päästäkää meitä! Äitimme on sairaana, isämme on kuollut. Minä ja pikku-veljeni tahtoisimme mennä ulos poimimaan vähän perunoita tuolta pellolta!"