Juhlakulkueet.
Lauluseurojen esiintymisen jälkeen tulivat ratsastavat historialliset juhlakulkueet haavoitettujen hyväksi. Mikäpä olisikaan viehättävämpää kuin nähdä jonakin kauniina aurinkoisena sunnuntaina koko tuo voimakas Tarasconin nuoriso, jalassa pehmeät, jalanmukaiset, vaaleat saappaat, almuja anomassa, ovelta ovelle kulkien, ja hypittämässä hevosiaan parvekkeiden alla, kädessä mahtavat tapparakeihäät ja perhoshaavit; mutta kauneinta kaikista olivat isänmaalliset turnajaiset — Frans I Pavian taistelussa — joita seuraklubin herrat pitivät esplanadilla kolmena päivänä perätysten. Ken niitä ei ole nähnyt, hän ei ole koskaan mitään nähnyt. Marseillen teatteri oli lainannut puvut: kulta, silkki, sametti, korukirjaillut liput, vaakunakilvet, kypärikoristeet, hevosloimet, silkkinauhat, ruusukkeet, tupsukkeet, keihäänkärjet, rintahaarniskat panivat koko esplanadin kiurupeilin lailla leiskahtelemaan ja värisemään. Kaiken lisäksi navakka mistraltuuli huojutteli koko tätä valonvälkettä. Se oli kerrassaan suuremmoista. Valitettavasti kävi niin, että kun Frans I - hra Bompard, seuraklubin esimies — vimmaisen taistelun jälkeen huomasi olevansa saksalaisratsurien saartamana, onneton Bompardimme antaessaan miekkansa viholliselle, teki niin arvoituksellisen liikkeen olkapäillään, että pikemmin näytti siltä kuin "kaikki on menetetty paitsi kunnia" [Frans I:n kuuluisa ilmoitus äidilleen Pavian tappion ja vangiksi joutumisensa johdosta (1525)] lauseen sijasta hän olisi mielinyt sanoa: Digo-li que vengue, moun bon! [Eteläranskalainen, merkitykseltään vaihteleva puheenparsi, suomeksi sananmukaisesti: "pyydä häntä tulemaan, ystäväiseni.">[, mutta tarasconilaiset eivät olleet niin turhantarkkoja, ja isänmaallisen innostuksen kyyneliä kimalteli kaikkien silmissä.
Läpimurtautuminen.
Nämä näytelmät, nämä laulut, aurinko, Rhonen raikas ilma — muutapa ei tarvittukaan panemaan päät pyörälle. Hallituksen viralliset julistukset saattoivat innostuksen kukkuroilleen. Esplanadilla ihmiset puhuttelivat toisiaan uhkaavin katsein, hampaitaan kiristellen, syytäen sanoja kuin kuulia. Keskustelut haiskahtivat vahvasti ruudille. Ilmassa oli salpietaria. Varsinkin olisi pitänyt kuulla näitä kiehuvia tarasconilaisiamme aamiaisella teatterikahvilassa: "Hävytöntä! Mitä ne pariisilaiset sitten oikeastaan tekevät tuolla kirotulla kenraali Trochulla? Eiväthän he sittenkään murtaudu saarroksen läpi… Vaikka sillä kehnolla olisi kyllä ollut hyvä tilaisuus! Tapahtuisipa sellaista Tarasconissa!…" Prrr!… Jo aikoja sitten olisi hyökkäys tehty!' Ja sill'aikaa kuin Pariisi oli tukehtumassa kauraleipäänsä, nieleksivät nämä herrasmiehet mehukkaita, oivallisella paavinviinillä höystettyjä peltokanoja, ja hyvin ravittuina, korvia myöten kastikkeesta kiiltävinä he kirkuivat kuin kuurot pöytää rusikoiden: "Hyvänen aika, tehkäähän toki uloshyökkäyksenne…" ja, kautta kunniani, heillä oli siihen hyvät syynsä!
Seuraklubin puolustus.
Kaikesta huolimatta raakalaiset lähenivät etelää päivä päivältä. Dijon antautui; Lyonia uhattiin, ja jo hirnahtelivat ulanien ratsut halusta haukata Rhone-laakson tuoksuavaa nurmea. "Järjestäkäämme puolustus!" sanoivat tarasconilaiset toisilleen, ja kaikki kävivätkin työn touhuun.
Käden käänteessä kaupunki oli pantsaroitu, vallitettu, ammuksilta suojattu. Joka talosta tuli linnoitus. Aseseppä Costecalden luona oli makasiinin edessä vähintäin kahden metrin levyinen, nostosillalla varustettu juoksuhauta, perin soma laitos. Seuraklubilla puolustustyöt olivat niin mainittavat, että niitä sulasta uteliaisuudesta mentiin katselemaan. Hra esimies Bompard seisoi ylhäällä tikapuilla, chassepot-kiväri kädessä, ja selitteli asioita naisille: "Jos he tulevat täältäpäin, niin pau, pau… Jos he taas nousevat tuoltapäin, niin pau, pau!" Vieläpä joka kadunkulmassa kulkijat pysäyttivät toisensa virkkaen salaperäisinä: "Teatterikahvila on valloittamaton", tai vielä paremmin: "Esplanadi on varustettu torpedoilla!…" Siinäpä olisi raakalaisille hiukan ajattelemisen aihetta.
Tarkk'ampujat.
Samaan aikaan syntyi tarkk'ampujayhdistyksiä kuin sieniä sateella. Kuoleman veljekset, Narbonnais'n shakalit, Rhonen muskettimiehet — niitä oli kaikennimisiä, kaikenvärisiä kuin satakaunokkeja kaurapellossa. Entäs kypärintöyhtöjä, kukonsulkia, jättiläishattuja ja julman leveitä vöitä!… Tullakseen pelottavamman näköiseksi jokainen tarkk'ampuja antoi partansa ja viiksiensä kasvaa niin pörheiksi, ett'eivät enää tunteneet toisiaan kävelimöillä. Kaukaa näette käyvän teitä kohti Abruzzien vuorelaisrosvon, viikset koukussa, säkenöivin silmin, kalistellen sapelejaan, revolverejaan ja väkipuukkojaan; ja kun sitten lähestytte häntä, onkin se veronkantaja Pégolaude. Toisella kertaa kohtaatte portaissa itsensä Robinson Crusoen, suuri suippohattu päässä, kädessä sapeli kuin sahanterä, pyssy kummallakin olkapäällä; loppujen lopuksi se olikin aseseppä Costecalde, joka palasi päivällistä syömästä kaupungilta. Hulluinta asiassa oli se, että tarasconilaiset, täten koettaessaan tulla julmannäköisiksi, lopulta pelottivat toisensakin niin pahasti, ettei kohta kukaan uskaltanut lähteä ulos.
Tarhakaniinit ja kaalikaniinit.