Jäähyväiskemut.
Tarpeetonta mainita, että kenraali oli nolo Tarasconiin palatessaan. Mutta tässäpä onkin uusi juttu. Olipa näet hänen matkalla ollessaan pälkähtänyt tarasconilaisten päähän panna toimeen listakeräyksellä jäähyväiskemut sotaan lähtevien kaniinien kunniaksi! Kelpo kenraali Bravida sai heille turhaan vakuuttaa, ettei sellainen maksanut vaivaa, koska ei kukaan lähtisi; juomat oli jo kerätty ja tilattu, siis ei muuta kuin juoda ne suihinsa, ja niinpä tapahtuikin… Eräänä sunnuntai-iltana siis nuo liikuttavat jäähyväiskemut pidettiin raatihuoneen saleissa, ja aamuhämärään saakka maljat, eläköönhuudot, puheet ja isänmaalliset laulut panivat neuvostotalon ikkunat tärisemään. Jokainen tosin tiesi, mitä oli ajateltava koko juhlasta; kaalikansalliskaartilaiset, jotka sen maksoivat, olivat aivan varmoja siitä, ett'eivät heidän toverinsa lähtisikään, ja tarhakansalliskaartilaiset, jotka sen joivat, olivat siitä yhtä tietoisia; ja arvoisa varapormestari, joka liikutetuin äänin oli juuri vannonut kaikille näille sankareille olevansa valmis lähtemään heidän päällikökseen, tiesi paremmin kuin kukaan, ettei ollenkaan lähdettäisi liikkeelle. Mutta mitäpä siitä! Nämä etelän ihmiset ovat niin eriskummaisia, että jäähyväiskemujen lopuksi kaikki itkivät, kaikki halailivat toisiaan, ja, mikä oli asiassa ihmeellisintä, kaikki olivat siinä täysin vilpittömiä, yksinpä itse kenraalikin!…
Tarasconissa, kuten koko Ranskan eteläosassa, olen usein huomannut tämäntapaisen kangastusilmiön.
Äidit.
Piiritysmuistelma.
Eräänä aamuna menin Valérien-vuorelle tervehtimään ystäväämme maalaaja B:tä, joka palveli luutnanttina Seinen nostoväessä. Tuo kelpo poika sattui juuri olemaan vahdissa, eikä siis voinut liikkua mihinkään. Täytyi vain kävellä edestakaisin laivavahdin lailla linnoituksen holviportin edessä ja puhella siinä Pariisista, sodasta ja rakkaista poissaolevista ystävistämme… Äkkiä luutnanttini, joka mobilivaipassaankin oli yhä edelleen pysynyt kiihkeänä värintöhrijänä, keskeytti, pysähtyi ja kuiskasi minulle tarttuen samalla käsivarteeni:
"Oh, näetkös, millainen Daumier!" [Henri Daumier oli tunnettu ranskalainen pilakuvien piirtäjä (1810-79).]
Ja samalla kuin hänen pienet harmaat silmänsä äkkiä välähtivät kuin metsästyskoiran silmät, hän osotti minulle kahta arvoisaa olentoa, jotka juuri kohosivat näkyviin Valérien-vuoren rinteellä.
Todellakin oiva Daumier-pilakuva! Miehellä pitkä kastanjanvärinen takki, kaulus vihervää samettia, joka näytti metsän vanhasta sammalesta valmistetulta; muuten mies laiha, pieni, punakka, otsa matala, silmät ymmyrkäiset, nokka kuin pöllöllä. Kurttuinen linnunpää, tyhmänjuhlallinen ilme. Lopuksi kukikas kaislakori, josta pisti esiin pullon pitkä kaula, ja toisessa kädessä säilykerasia, tuollainen iänikuinen läkkipeltirasia, jollaista pariisilaiset eivät enää voi nähdä ajattelematta viisikuukautista saarrostaan… Vaimosta ei aluksi näkynyt muuta kuin jättiläismäinen röyhyhattu ja vanha shaali, joka kietoi häntä tiukasti päästä jalkoihin ikäänkuin selvästi tuodakseen ilmi hänen raihnaisuutensa. Silloin tällöin vilahti hänen hattunsa kuihtuneitten poimutusten välistä terävä nenänkärki ja muutamia harmaantuneita hiusten haituvia.
Saavuttuaan tasangolle mies pysähtyi hengähtääkseen ja kuivatakseen hikeä otsaltaan. Tosin täällä ylhäällä ei suinkaan ollut lämmin näin marraskuun lopulla usvassa, mutta hehän olivat kulkeneet niin nopeasti…