"Lähtekäämme liikkeelle, muoriseni!" virkkoi hän ääneen ja reippaasti. Jonka jälkeen hän komeasti tervehti meitä hyvästiksi ja tarttui eukkonsa käsivarteen… Seurasin heitä silmilläni tien mutkaan saakka, Mies oli raivoissaan. Hän heilutteli koriaan epätoivoisin liikkein… Vaimo sen sijaan näytti tyynemmältä. Hän käveli miehensä sivulla allapäin, kädet riipuksissa. Mutta silloin tällöin olin huomaavinani shaalin suonenvedon tapaisesti tutisevan hänen kapeilla hartioillaan.
Maalaiset Pariisissa.
Piirityksen aikana.
Champrosayssa nuo ihmiset olivat perin onnellisia. Heidän takapihansa oli aivan ikkunaini alla, ja kuuden kuukauden aikana vuodessa heidän elämänsä oli hiukkasen kosketuksissa minun elämäni kanssa. Varhain aamusella kuulin miehen menevän talliin, valjastavan rattaittensa eteen ja lähtevän Corbeiliin myömään vihanneksiaan; sitten nousi vaimo, puki lapset, kutsui kanat syömään, lypsi lehmän, ja pitkin aamupäivää riitti suurten ja pienten puukenkäin kopinaa puuportaissa… Puolipäivän jälkeen seurasi hiljaisuus. Isä oli vainiolla, lapset koulussa, äiti äänetönnä pihalla joko levittämässä pesuvaatteita kuivamaan tai ompelemassa ovensa edessä, pitäen silmällä pienintä lastaan. Aika ajoin sattui tielle joku ohikulkija, jonka kera hän neulaansa pistellen jutteli…
Kerran elokuun, tuon vaiherikkaan elokuun lopulla kuulin vaimon virkkavan naapurilleen:
"Todellako, preussilaiset?… Ovatko he jo Ranskassa, mitä?"
"He ovat Châlons'issa, rouva Jean!…" huusin hänelle ikkunastani. Sekös häntä kovasti nauratti… Tässä pienessä Seine ja Oise jokien kolkassa talonpojat eivät tietysti uskoneet vihollisen maahantuloa.
Joka päivä kuitenkin nähtiin menevän tavaroilla kuormitettuja ajoneuvoja. Porvarien talot sulkeutuivat, ja tässä kauniissa kuussa, jolloin päivät ovat niin pitkiä, puutarhat herkesivät kukkimasta, pysyen autioina ja kolkkoina suljettujen ristikkoporttiensa takana… Vähitellen naapurinikin joutuivat liikkeesen. Jokainen uusi maaltamuutto koski heihin kipeästi. He tunsivat itsensä hylätyiksi… Sittenpä eräänä aamuna kuului rummunpärrytys kylän neljältä kulmalta. Kylähallinnon käsky! Oli mentävä Pariisiin myömään lehmänsä, rehunsa, ettei jäisi mitään preussilaisille… Mies lähtikin Pariisiin, ja se oli surkea matka. Valtatien kivityksellä seurasivat raskaat majanmuuttovankkurit jonossa toisiaan, ja samassa mylläkässä kulkivat siat ja lampaat, jotka kirmailivat pyörien välissä, ja kytketyt härät, jotka ankarasti mylvivät; tien laidalla ravien varsilla patikoi ihmispoloisia, työntäen edellään pieniä käsikärryjä, jotka olivat täynnä vanhanaikuisia huonekaluja, haalenneita nojatuoleja, empiiripöytiä, persialaisella kankaalla verhottuja peilejä, ja selvästi näkyi, että ainoasti pakoittava hätä oli saattanut heidät asunnoistaan liikuttelemaan kaikkia noita tomuisia kaluja, siirtämään paikoiltaan kaikkia noita perhekalleuksia ja raahaamaan niitä roukkiossa pitkin valtateitä.
Pariisin porteilla nousi tie pystyyn. Täytyi odottaa pari tuntia… Täll'aikaa miesparkamme, litistettynä lehmäänsä vasten, katseli pelolla ja vavistuksella kanunain ampumareikiä, veden täyttämiä vallihautoja, kaikkialta näkyviä linnoituksia ja pitkiä italialaisia poppelipuita, jotka kaadettuina ja karisseina viruivat tien ohessa… Iltasella hän palasi sieltä typertyneenä ja kertoi vaimolleen kaikki näkemänsä. Vaimolle tuli pelko, hän tahtoi lähteä jo huomispäivänä. Mutta huomisesta toiseen lähtö yhä viivästyi. Oli korjattava viljaa, oli vielä muokattava jotakin maapalasta… Kukapa tietää, vaikka vielä ennättäisi korjata viinisadonkin?… Ja kytipä lisäksi sydämen sopukassa toivonkipinä, että kenties preussilaiset eivät osukaan tälle seudulle.
Eräänä yönä he heräsivät hirmuisesta pamauksesta. Corbeilin silta räjähti silloin ilmaan. Kylässä kiiruhti ihmisiä ovelta ovelle kolkuttaen: