"Tämän päivän jälkeen meidän sotatoimemme muuttuivat hyvin yksinkertaisiksi. Berlinin valloitushan ei ollut muuta kuin odotuksen asia. Aika ajoin vanhuksen liiaksi ikävystyessä luimme hänelle kirjeen hänen pojaltaan, tietysti kuvitellun kirjeen, sillä Pariisiin ei enää ulkoapäin päässyt mitään, ja sitäpaitsi Sedanin taistelun jälkeen Mac-Mahonin ajutantti oli lähetetty vankina erääsen Saksan linnoitukseen. Voitte kuvitella tuon lapsi raukan epätoivoa, hän kun ei saanut mitään uutisia isästään, vaan tiesi että tämä oli vankina, vailla kaikkea, kenties sairaana, ja kuitenkin hänen täytyi antaa isänsä muka kirjoittaa iloisia kirjeitä, jotka olivat lyhyehköjä, kuten ainakin sotaretkellä sotilaan, joka kulkee yhäti eteenpäin valloitetuissa maissa. Joskus voimat pettivät hänet; meni viikkoja uutisitta. Mutta silloin vanhus tuli levottomaksi eikä nukkunut enää. Hetipä saapui jälleen Saksasta kirje, jonka tyttönen iloisesti luki vanhukselle vuoteen ääressä pidätellen kyyneliään. Översti kuunteli hartaasti, hymyili jännitetyin kasvoin, hyväksyi, arvosteli ja selvitteli meille hämärähköjä kohtia. Pojallensa hän lähetytti erittäin kauniita vastauskirjeitä: 'Älä konsanaan unhota olevasi ranskalainen', kirjoitti hän… 'Ole jalomielinen noita ihmisparkoja kohtaan. Älä tee maahansamoamista heille liian raskaaksi…' Siinä oli suositteluja loppumattomiin, hartaita varoituksia omistusoikeuden kunnioittamisesta, kohteliaisuusneuvoja naisten varalle, todellinen sotilaskunnian katkismus valloittajain tarpeeksi. Myöskin sekoitti hän joukkoon muutamia politiikkaa koskevia yleismietelmiä ja voitetuille säädettävän rauhan ehtoja. Siinä hän, se sanottakoon, ei ollut vaatelias:
"'Ainoasti sotakorvaus eikä muuta… Miksi hyväksi riistää heiltä maakuntia?… Eihän koskaan voida Saksaa Ranskaan sulattaa!…'
"Hän lausui tämän niin varmalla äänellä, ja hänen sanoissaan oli sellainen vilpittömyys, sellainen isänmaallinen kunniantunto, että väkisinkin tuli liikutetuksi häntä kuullessaan.
"Sillä välin piiritys edistyi päivä päivältä, mutta ei suinkaan Berlinin vaan Pariisin! Kaikkialla vallitsi kylmyys, pommitus, kulkutaudit ja nälkä. Mutta kiitos olkoon meidän huolenpitomme, ponnistustemme ja väsymättömän hellyyden, joka yhä eneni hänen ympärillään, vanhuksen levollisuus ei päässyt kertaakaan häiriytymään. Loppuun saakka minulla oli hänelle tarjottavana valkeaa leipää ja tuoretta lihaa. Sitä oli tietysti ainoasti häntä varten, ja Te ette voi ajatella mitään liikuttavampaa kuin nuo isoisän ateriat, niin viattoman itsekkäät: — vanhus vuoteellaan, karskina ja naureskelevana servietti kaulassa, vierellä pojantytär, kalpeahkona puutteista, ohjaamassa hänen käsiään, antamassa hänelle juotavaa, auttamassa häntä syömään kaikkia noita vaivoin hankittuja herkkuja. Talvinen viima puhalsi ulkona ja lumi ryöppysi ikkunoita vasten, mutta vanhuksellamme oli lämpimässä huoneessaan mukava olo, ja levon virkistämänä hän muisteli sotaretkiänsä pohjolan maissa ja kuvaili meille sadannenkin kerran tuon kauhean paluumatkan Venäjältä, jolloin ei ollut muuta syötävää kuin jäätyneitä korppuja ja hevosen lihaa.
"'Ymmärrätkö, tyttöseni? me söimme 'hevosta'!'
"Tiesin varmasti että tyttö ymmärsi, sillä kahteen kuukauteen hänkään ei ollut muuta syönyt… Kumminkin kävi tehtävämme päivä päivältä, sikäli kuin parantuminen edistyi, sairaan luona yhä vaikeammaksi. Tuo hänen kaikkien aistiensa ja jäsentensä lamautuminen, joka tähän saakka oli ollut meille niin suureksi avuksi, alkoi haihtua. Pari kolme kertaa olivat jo Maillot'n portilla ammutut tykkien kauheat yhteislaukaukset saaneet hänet hätkähtämään ja heristämään korviaan kuin metsäkoira; ja meidän täytyi keksiä hänelle rauhoitukseksi vielä yksi viimeinen Bazainen voitto Berlinin luona ja sen kunniaksi Invaliidihotellin luona ammutut yhteislaukaukset. Kerran taas, kun hän oli työnnättänyt vuoteensa ikkunan ääreen — luulen sen olleen Buzenvalin torstaina — hän näki kyllin selvästi kansalliskaartilaisia, jotka kokoontuivat 'Suuren armeijan' puistotorille.
"'Mitä joukkoja ovat nuo tuolla?' kysyi vanhus, ja me kuulimme hänen murahtelevan hampaihinsa:
"'Huono ryhti! huono ryhti!'
"Siitä ei toki seurannut enempää. Mutta ymmärsimme hyvin että vast'edes täytyi olla paremmin varoillaan. Onnettomuudeksi ei kuitenkaan kyllin.
"Kun eräänä iltana saavuin heille, tuli lapsukainen vastaani kokonaan suunniltaan: