Lakkien metsästäjänä ei Tarasconin Tartarinilla ollut vertaistaan. Joka sunriuntai-aamu hän lähti matkaan uusi lakki mukanaan: joka sunnuntai-ilta hän palasi lakki säpäleinä. Pienen jättiläispuu-talon ullakot olivat täynnä näitä kunniakkaita voittomerkkejä. Kaikki tarasconilaiset tunnustivatkin hänet mestarikseen, ja koska Tartarin tunsi perinpohjin metsästys-lakikirjan, koska hän oli lukenut kaikki esitykset, kaikki käsikirjat, jotka koskettelivat kaikkia mahdollisia metsästyslajeja, alkaen lakkien metsästyksestä ja päättyen birmalaisen tiikerin ajoon, olivat nämät herrat valinneet hänet suureksi metsästysriitojen ratkaisijaksi, vedoten häneen, kuten itsevaltaiseen päättäjään ainakin, jokaisen erimielisyyden ilmaantuessa.
Joka päivä, kolmesta neljään, nähtiin asekauppias Costecalden luona lihava herrasmies, piippu hampaissa, vakavana, istumassa vihreällä vuodalla peitetyssä nojatuolissa keskellä puotia, joka oli täynnä lakkien metsästäjiä. Nämät seisoivat hänen ympärillään meluavasti riidellen. Tarasconin Tartarin istui oikeutta; siinä oli Nimrod ja Salomo yhdistettynä samassa henkilössä.
III.
En! En! En! — Tarasconin kaupunkiin luodun yleiskatsauksen jatkoa.
Metsästyksen intohimoiseen harrastukseen liittää voimakas tarasconilainen rotu toisen intohimoisen harrastuksen: romanssien laulamisen. Missä määrin tätä taidehaaraa tällä pienellä paikkakunnalla viljellään, on vallan uskomatonta. Kaikki herkäntunteelliset vanhanaikuiset laulut, jotka kellastuvat kovin iäkkäiden pahvikansien välissä, esiintyvät Tarasconissa nuoruuden täydessä viehkeydessä ja kukoistuksessa. Siellä niistä saa kuulla jokikisen. Joka perheellä on omansa, ja kaupungissa tämä tiedetään. Tiedetään esim., että apteekkari Bézuquet’n lempi-romanssi alkaa näin:
Sä, valkotähti, jot’ ihailen;
Asekauppias Costecalden laulu alkaa täten:
Sä mökkien maahan tahdotko tulla?
Veronkantaja-kirjurin taas seuraavasti:
Jos näkymätön oisin, ei mua näkis kenkään.
(Lystikäs laulu).