"Erehdytte, jalo ystäväni. Tämä jalopeura on heillä päinvastoin kunnioituksen ja ihailun esineenä. Se on pyhä eläin, joka kuuluu Mahommed-ben-Audan kolmesataa vuotta sitten perustamaan suureen jalopeura-luostariin; sen muodostaa niin sanoakseni hirvittävä ja hurja munkkikunta, joka kiljuu ja tuoksahtaa pedon lemulle. Erityiset munkit näet kasvattavat ja kesyttävät sadottain jalopeuroja, jotka he sitten almua keräävien veljien kaitsemina lähettävät ympäri Pohjois-Afrikkaa… Niitä lahjoja joita veljet saavat vastaanottaa, käytetään tuon luostarin sekä erään moskean ylläpitoon. Se, että nuo kaksi neekeriä äsken olivat niin kiukkuiset, johtuu siitä heidän vakaumuksestaan, että, jos heiltä kerjäämistään kuparikolikoista vain yksikin varastetaan, heidän johdettavansa jalopeura oitis syö heidät suuhunsa."
Kuullessaan tätä epätodennäköistä, mutta kuitenkin totuudenmukaista kertomusta, Tarasconin Tartarin mutisi äänekkäästi mielihyvästä.
"Pääasia tässä kaikessa", virkkoi hän ikäänkuin johtopäätöksenä, "on mielestäni se, että, sanoi herra Bombonnel mitä hyvänsä, Algeriassa vielä on jalopeuroja!…"
— No onpa niitä, tiemmä! virkahti ruhtinas innostuneena… Jo huomenna lähdemme otuksen ajoon Chéliff’in tasangolle, ja silloin saatte nähdä!…
— Mitä! ruhtinas… Aiotteko lähteä metsästysretkelle?
— No totta kai! luuletteko, että antaisin Teidän yksin mennä keskelle
Afrikkaa noiden julmien heimojen pariin, joiden kieltä ja tapoja ette
tunne…. En, en ikinä! kuulu Tartarin, en enää luovu Teistä …
Kaikkialla, minne Te menette, siellä olen minäkin oleva.
— Oi! ruhtinas, ruhtinas…
Ja säteillen iloa Tartarin painoi povelleen urhoisaa Gregorya, ajatellen ylpeänä että hänelläkin, kuten Jules Gérard’illa, Bombonnel’illa ja muilla kuuluisilla jalopeurojen tappajilla, tulisi olemaan muukalainen ruhtinas kumppaninaan metsästysretkillään.
IV.
Karavaani matkalla.