ASARIA.
Juuri niin.
Ma tässä kuljin Esterini kanssa,
Ja Baalin papit tuolta hyökkäsivät
Ja neidon ryöstivät.
AMARIA.
Mun tyttäreni?
ASARIA.
Voi surkeutta! Sinä täällä, isä!
Sun tyttäresi tuonne ryöstettiin.
AMARIA.
Mun armaani, mun ihanaiseni,
Sa kaunein ruusu jylhän Gilboan,
Mun kyyhkyseni vuoren liepeellä,
Niin raikas kuni kukkatarhan kaivo,
Kuin lähde rintehellä Hermonin —
Nyt tahrainen ja saastutettu liina!
On häväisty nyt Amarian maja.
Nyt viheltävät ohikulkijat
Ja päätään pilkallisna puistellen
He myrkkyhuulin mulle kuiskaavat:
Kas, tuoss' on isä kurjan Esterin!
MIKA.
Se koski nyt, kun sattui sydämees.
KANSA.
Voi isä parka, isä parka, voi!
AMARIA.
Kirottu olkoon kumppanineen hän,
Ken Samariaan istuttanut on
Tään kauhistavan saastaisuuden menon,
Mi puhtaimmatkin meistä myrkyttää!
Ne paikat, joissa epäjumalainsa
Nyt hopeat ja kullat hohtavat,
Ne kasvattakoot tästä lähtien
Vain piikkiruohoja ja ohdakkeita.
Ja kostonpäivät lähestykööt heitä;
He olkoot varjotonna helteessä
Ja suojatonna vasten kuumaa tuulta;
Pois syököön heidät maasta hävitys,
Nimensä jääkööt inhoks maailman
Ja kadotuksen loppumaton liekki
Heit' ijankaiken kaivatkoon!
KANSA.
Kirottu olkoon! Olkoot kirotut!
MIKA.
He kylvämänsä kohta niittävät.
Vaan osallisna heidän rikoksiinsa
Kosk' ollut Samarian kansa on,
Niin kirouksesta heihin sattuvasta
Se myöskin osan saa, niin totta kuin
Vanhurskas Jumala on Jahvemme.
KANSA.
Me osallisna rikoksissa! Kuinka?