AHAB.
Hän itse rangaissut on itsensä;
Ja Jemlanpoika häntä seuratkoon.
(Viittaa Obadjalle ja Samerille, että heidän on mentävä.)
OBADJA.
Vaan kuninkaani —
AHAB.
Vaiti! Tottele!
(Obadja lähtee raskain askelin; Sameri ja todistajat
kiiruhtavat edelle.)
JOSAFAT (viittaa Ahabille).
Pidättäkää (Sameri ja Obadja seisattuvat.)
ja suokaa, ennenkuin
Tää viime askel peruuttamaton
On otettu, mun sana virkkaa, vaikka
En hallitsijatehtäviinne saa,
En tahdo sekaantua. Äsken jo
Me myönsimme, ett' ihmisajatus
Niin liian usein harhateille eksyy;
Taas samallaista eksymistä pelkään.
Jos profeetta tai viettelijä on
Se mies, min maljaan sattui kuolon arpa,
En tahdo ratkaista; vaan minuun hän
On voimallisen vaikutuksen tehnyt.
Kun näyttää, niinkuin minun tähteni,
Ois joudutettu tätä tuomiota,
Niin lausun vakavasti, etten voi
Sen täyttämistä tunnolleni ottaa.
Kun muuten sotaan vasten Jahvea
Me hairahtua voisimme, niin anon
Sen armon kuninkaalta, että hän
Tään tuomionsa toistaiseksi lykkää.
Ma ainoastaan sillä ehdolla
Voin tulla teille asekumppaniksi.
AHAB.
Ma päätökseni harvoin peruutan,
Mut nyt sen teen, kun teidän ehtonne
Niin täyttää voin. Ja että huomaisitte
Sen tinkimättä tekeväni, niin
Obadja vieköön päällikölle sanan,
Ett' aivan heti Mika Jemlanpoika
On vankilasta vapautettava.
Ma arveluitta annan käskyni;
Ei horju siltä istuin kuninkaan,
Vaikk' onkin vapaa joku juoniniekka.
(Josafatille, valtaistuimelta laskeutuen.)
Te olette mun aseveljekseni
Nyt sidottu.
JOSAFAT (niinikään istuimeltaan laskeutuen).
Niin olen, enkä mieli
Sidettä murtaa. (Kättelee Ahabia.)
ISEBEL.
Kuningasta kahta
En tahdo vastustella, vaikka Ahab
Saa nähdä kohta, että Jemlanpoika
Tuo vankilasta tulen irralleen.
Vaan retkellenne kolmanneksi tahdon.
(Kuninkaat ja kuningatar lähtevät. Kansa riemuhuutoja
huutaen seuraa.)