BENHADAD (ottaen miekan Asarialta, joka siirtyy israelilaisten
joukkoon).
Tää kalpa välkkyy niinkuin salama,
Min taivaastansa heittää jumalat
Vihattaviaan musertamaan maahan,
Tää Damaskussa olkoon muisto pyhä.
Vaan, miehet Syyrian, on tullut ilta;
Me marssikaamme yöksi Ramotiin.
Ei enää meiltä kenkään sitä vaadi.
(Menee sotajoukkoineen oikealle.)
ISEBEL (Israelin sotilaille).
Ket' olette te, säikähtäneet raukat,
Te, joille Ahab runsaan leivän soi
Ja teltit teetti leposijaksi,
Te uskollisuutenne rikkojat?
On käsissänne kiulut eikä miekat.
Te toimetonna katselette vain,
Kun sankari jää saaliiks kuoleman,
Tukenne vankin horjuvi ja kaatuu.
Vaan Israelin tyly Jahve on
Nyt uhriksensa saanut Ahabin.
Hän tätä muukalaisten ystävää
Ei koskaan sietänyt. On kostonsa
Nyt meitä kohdannut, vaan kostaneet
Olemme mekin. Vaot syvät, laajat,
On joukkoon hänen palvelijainsa
Vihamme kyntänyt. Ja Israel
Ei yksin hänen omaisuuttansa
Nyt enää ole. Hänen tarhaansa
On pakanuuden ruoho juurtunut;
Ja sotaa hänen kanssaan vallasta
Käy voitokkaana Baal ja Astartte.
Hedelmät sangen karvaat Jahvelle
Luo Ahabin ja Isebelin kylvö.
Niin kostonriemu mulle nautinnon
Tuo katkerimmassakin murheessa.
JOSAFAT.
Pysähdy, raivotar, jos et sa tahdo,
Ett' iskee sinuun ennen aikaansa
Jo Jahven pyhän vihan salama.
Mun edessäni kuolon synkät alhot
Jo taannoin aukasivat kuilunsa,
Ne olivat jo vähällä mun niellä,
Maa alla vapisi ja yllä tummui taivas.
Ma rikokseksi silloin huomasin
Tään taistelumme, johon eksyin ma,
Ja katumuksen, epätoivon voima
Ne pontevuutta loivat sieluuni;
Niin huusin syvyydestä kuoleman
Ma Jahven armoa ja pelastuin.
Ei hänen loppumaton voimansa
Voi tarkoituksestansa eksyä.
OBADJA.
Jahve elää!
SOTILAAT.
Jahve elää!
ISEBEL (vaipuu alas).