Gunnin näkeminen noiden kahden vuoden kuluttua oli tuomarille merkinnyt yllätystä.
Ajatellessaan häntä noiden vuosien kuluessa, oli hän ehdottomasti nähnyt hänet edessään tuollaisena pikku tyttönä, jommoinen hän oli ollut noustessaan ensi kerran hänen polvellensa häntä syleilemään.
Ja siinä hän nyt seisoi nuorena impenä, ryhdikkäänä ja solakkana, hentona ja voimakkaana, kosteat silmät syväkatseisina ja lapsellisen suun ympärillä luja piirre.
Ja hänen puheensa — kuinka se kajahti sulavalta. Hänen äänensä oli saanut tummahkon sävyn ja käynyt miellyttäväksi.
Falck oli ehdottomasti peräytynyt askeleen hänet nähdessään.
Hän ei ollut enää yksistään Pikku-Gunn — hän oli vanhan Herön suvun vesa, Elin rouvan ylväs jälkeläinen ja, ennen kaikkea, — hänen koko olentonsa ja silmien tyyni, puhdas syvällisyys johti mieleen Gunvorin.
Saksalaisten ystäväin ylistyspuheet olivat aluksi hiukan huolestuttaneet tuomaria. Mutta hän rauhoittui pian. Sehän hänen olisi pitänyt aavistaakin, ettei tyttöseen pystyisi sellainen. Häntä huvitti tarkata, miten vähän Gunn välitti siitä, mitä hänelle tällä tavoin sanottiin.
Isoäidille ei hänestä kukaan etelän asukkaista vetänyt vertoja, ja isoäiti ei koskaan sanonut mitään tuollaista, — siksi ei hän kiinnittänyt siihen sen enempää huomiota.
Matkaseuralainen tuli tuomarille merkitsemään enemmän kuin hän oli aavistanutkaan. Väliin näki hän hänessä vain pienen tyttösen, joka tuon tuostakin odottamattomasti lausui hänelle tervehdyksen häneltä, jonka kaltainen oli, väliin oli tuomarista kuin seisoisi hänen edessään, katse häneen luotuna, hän itse… Herön nuori Gunvor.
Minne ikinä he tulivatkaan, herättivät he jonkinmoista huomiota. Täytyi tarkata tuota soreata, kaunista miestä, jolla oli niin omituisen sielukkaat kasvot, ja nuorta, komeaa tyttöä, joka oli puettu niin silmiinpistävän yksinkertaisesti, mutta käyttäytyi lapsellisen luontevalla ylväydellä, joka ehdottomasti sai kaikkialla toiset väistymään tieltä.