"Vai odotatte puutarhuria? Mitä varten?"
"Työhön puutarhaamme."
Ja kun äitini tahtomattansa tuli katsahtaneeksi tuohon nelikulmikkoon hoidotonta nurmea ja puolimetsistyneitä kukkia, jota hän juuri ikään oli sanonut puutarhaksi, käsitti hän kauhistuen, kuinka epätodennäköinen hänen esteensä oli.
"Tuo mies", sanoi rouva Cornouiller, "voi yhtä hyvin tulla työhön teidän… puutarhaanne maanantaina tai tiistaina. Muutoinkin se on parempi. Ei pidä tehdä työtä sunnuntaina."
"Hän ei pääse viikolla muilta töiltä."
Olen usein huomannut, että kaikkein mielettömimmät ja hassunaikaisimmat syyt kohtaavat vähimmin vastaväitteitä: ne ällistyttävät vastustajan kokonaan. Rouva Cornouiller jätti kärttämisen paljon vähemmälle, kuin olisi odottanut henkilöltä, jolla oli niin vähän taipumusta antamaan myöten. Nousten lähtöön nojatuolistaan hän kysyi:
"Mikä hän on nimeltään, ystäväiseni, tuo teidän puutarhurinne?"
"Putois", vastasi äitini arvelematta.
Putois oli mainittu nimeltä. Siitä hetkestä hän oli olemassa. Rouva
Cornouiller lähti pois, mutisten mennessään:
"Putois! Se nimi tuntuu minusta tutulta. Putois? Putois! Hänet tunnen aivan varmaan. Mutta en saa oikein mieleeni… Missä hän asuu?"