"Olen kyllä, mutta hän on oikullinen, eriskummainen…"
"Oh, minä tunnen nuo ihmiset. Osaan tuon Putois'nne ulkoa. Mutta ei ole niin tolkutonta työmiestä, joka kieltäytyisi tulemasta Monplaisiriin työhön. Minun taloni on tunnettu, toivoakseni. Putois saa mukautua minun määräyksiini, ja viivyttelyittä, ystäväiseni. Sanohan minulle vain, missä hän asuu; menen itse häntä tavoittamaan."
Äitini vastasi, ettei hän tiennyt missä Putois majaili, ettei hänellä ollut mitään vasituista olinpaikkaa, ei kotia eikä kontua. "En ole häntä sen koommin nähnyt, tätiseni. Luulen että hän tahallaan piilotteleikse…"
Olisiko hän voinut puhua todempaa?
Mutta rouva Cornouiller kuunteli häntä epäluulo mielessä; hän epäili äitimme salaavan häneltä Putois'taan, pitävän häntä piilossa tiedusteluilta, pelosta että menettäisi hänet tai saattaisi hänet vaateliaammaksi. Hän piti äitiä todellakin liian itsekkäänä. Monet koko maailman omaksumat ja historian vahvistamat tuomiot ovat aivan yhtä hyvin perusteltuja kuin tämäkin.
— Se on toden totta se, sanoi Pauline.
— Mikä on totta? kysyi Zoé puolinukuksissa.
— Että historian tuomiot usein ovat vääriä. Muistan, isä rakas, kuinka eräänä päivänä sanoit: "Madame Roland oli hyvin yksinkertainen vedotessaan puolueettomaan jälkimaailmaan, oivaltamatta että jos hänen omat aikalaisensa olivat ilkeitä apinoita, niin heidän jälkeläisensä myöskin tulivat olemaan ilkeitä apinoita."
— Pauline, kysyi neiti Zoé ankarasti, mitä yhteyttä on Putois'n historialla sen kanssa, mitä sinä juttelet?
— Hyvin suuri yhteys, täti hyvä.