— Tule tänne, Riquet!
Mutta Riquet ei hievahtanut nurkastaan eikä kääntänyt päätään. Hänellä ei ollut tällä hetkellä halua hyväillä nuorta emäntäänsä, ja jokin salainen vaisto, jokin aavistus mielessään hän pelkäsi lähestyä avoimena ammottavaa vaatevasua.
Pauline toisti kutsunsa moneen kertaan. Ja kun Riquet ei totellut, meni hän ja otti hänet syliinsä.
— Voi toki pikku poloista! sanoi hän. Kuinka sitä käy sääliksi!
Hänen äänensä oli ivallinen. Riquet ei ymmärtänyt ivaa. Hän pysyi liikkumattomana ja apeana Paulinen sylissä eikä ollut mitään näkevinään eikä kuulevinaan.
— Riquet, katso minuun!
Kolmesti hän komensi sitä ja kolmesti turhaan. Silloin hän oli kovin suuttuvinaan ja heitti hänet vaatevasuun:
— Ole siellä, tuhma elukka!
Ja hän kimmahutti kannen kiinni. Samassa tuokiossa hän kuuli tätinsä kutsuvan ja poistui huoneesta jättäen Riquet'n vasuun.
Siellä vanki tunsi mielensä kovin levottomaksi. Hänen ei pälähtänyt päähänsäkään, että hänet oli paiskattu arkkuun vain leikillä ja kujetta tehden. Otaksuen asemansa jo ilmankin kyllin arveluttavaksi hän koetti olla pahentamatta sitä millään varomattomuudella. Ja hän oli hetkisen liikkumattomana, henkeä vetämättä.