— Kansalainen Gamelin, sanoi presidentti, — lain pykälien mukaan on kaikkien jäävien kirjallisesti ilmoittauduttava kaksikymmentä neljä tuntia ennen istunnon alkamista. Sitä paitsi sinulla ei ole mitään syytä ilmoittautua jääviksi: isänmaallinen valamies on intohimojen yläpuolella.
Jokaista syytettyä kuulusteltiin noin kolme tai neljä minuuttia. Syytöskirjelmässä vaadittiin kuolemanrangaistusta kaikille. Valamiehet äänestivät sen puolesta myönnytyssanalla, pään nyökkäyksellä ja hyväksymisen mutinalla. Kun Gamelinin vuoro tuli lausua mielipiteensä, hän sanoi:
— Kaikki syytetyt ovat havaitut rikollisiksi ja lain pykälä on selvä.
Kun hän astui alas Oikeuspalatsin portaita, sulki häneltä tien äkkiä muuan pullonvihreään vaippaan puettu nuorukainen, joka näytti olevan noin seitsemäntoista tai kahdeksantoista vuotias. Hänellä oli päässä takaraivolle työnnetty, pyöreä hattu, jonka reunat muodostivat mustan sädekehän hänen kauniille, kalpeille kasvoilleen. Hän pysähtyi valamiehen eteen ja huusi hänelle hirvittävän vihan ja epätoivon raivossa:
— Konna! Hirviö! Murhaaja! Lyö minua, halpamainen raukka! Minä olen nainen! Vangituta minut, teloituta minut, Kain! Minä olen sisaresi! Ja Julie sylki häntä silmille. Trikotöösien ja sanskulottien parvi ei enää silloin suorittanut yhtä valppaasti vallankumouksellista vartiopalvelustaan; sen kansalaisinto oli huomattavasti laimentunut: niinpä ei Gamelinin ja hänen ahdistajansa ympärilläkään ilmennyt kuin hieman epäselvää ja hämmentynyttä liikehtimistä. Julie työntyi väkijoukon läpi ja hävisi hämärään.
XXIII.
Évariste Gamelin oli väsynyt eikä voinut levätä; kaksikymmentä kertaa yössä hän hypähti hereille painajaisunistaan. Ainoastaan tuossa sinisessä huoneessa, Élodien sylissä, hän saattoi jonkin tunnin nukahtaa. Hän puhui ja huusi unissaan ja herätti Élodien; mutta tämä ei voinut ymmärtää Évaristen puhetta.
Eräänä aamuna taas sellaisen yön jälkeen, jolloin hän oli nähnyt eumenidit, hän heräsi kauhusta raukeana ja heikkona kuin lapsi. Aamun sarastus tunki uutimien lomitse huoneeseen kelmeinä valojuovina. Évaristen tukka oli sotkeutunut otsalle ja peitti hänen silmänsä kuin musta huntu: Élodie istui päänalaisen vieressä silittäen lempeästi syrjään villejä hiuskiehkuroita. Hän katseli häntä tällä kertaa sisarellisen hellästi pyyhkien nenäliinallaan kylmää hikeä onnettoman otsalta. Silloin muistui Évaristen mieleen tuo kaunis kohtaus Euripideen Oresteesta, jonka hän oli luonnostellut tauluksi, joka, jos hän olisi voinut sen valmistaa, olisi ollut hänen mestariteoksensa: tuo kohtaus, jossa onneton Elektra pyyhkii vaahtoa veljensä suupielistä. Ja hän oli kuulevinaan Élodienkin sanovan pehmeällä äänellään: "Kuule minua, rakas veljeni, sillä välin kun raivottaret jättävät sinut järkesi herraksi…" Ja hän ajatteli:
"Enkä minä sittenkään ole mikään äidinmurhaaja. Päinvastoin olen juuri lapsenrakkaudesta vuodattanut isänmaani vihollisten saastaista verta."