— Hyvästi, sanoi Élodie hypähtäen alas ajopeleistä.
Mutta Desmahis rukoili häntä niin hellyttävästi ja oli niin kiihkeä ja samalla niin lempeä, että Élodiella ei ollut sydäntä sulkea häneltä ovea.
— On jo myöhä, hän virkkoi; — ette voi viivähtää kuin hetkisen.
Sinisessä huoneessa hän heitti yltään vaippansa ja näyttäytyi valkeassa antiikkisessa puvussaan, joka oli hänen ruumiinmuodoistaan täyteläinen ja lämmin.
— Teillä on kenties kylmä, hän sanoi. — Sytytän tulen: se on aivan valmiiksi rakennettu.
Hän iski tulta ja pisti uuniin palavan tikun.
Philippe sulki hänet syliinsä kuten ainakin voimakas mies ja se tuntui Élodiesta oudon suloiselta. Jo antautuen hänen suudelmilleen hän äkkiä riistäytyi irti:
— Päästäkää minut.
Hän irroitti hitaasti tukkansa uunipeilin edessä; sitten hän katsoi surumielisen kaihoisasti sormukseen, jota hän kantoi vasemman kätensä nimettömässä sormessa, pieneen hopeasormukseen, johon juotettua kulunutta, rikkonaista Marat'n kuvaa enää tuskin saattoi erottaa. Hän katsoi siihen, kunnes kyynelet hämärsivät hänen katseensa, sitten hän otti sen hiljaa sormestaan ja heitti sen liekkeihin.
Ja nyt hän hymyillen kyyneltensä lävitse, kauniina rakkaudessaan ja antaumuksessaan heittäytyi Philippen syliin.