— Minä olen isänmaanystävä ja tasavaltalainen, hän vastasi käsi sydämellä. — Minä olen mieleltäni yhtä tasavaltalainen kuin te, yhtä hyvä isänmaanystävä kuin tekin, kansalainen Évariste Gamelin. Minä en epäile teidän kansalaiskuntoanne enkä syytä teitä mitenkään vaihtelevaisuudesta. Ja tietäkää, että minun kansallista mielialaani ja alttiuttani valtiota kohtaan todistavat lukuisat tekoni. Tällaiset ovat minun periaatteeni: Minä annan luottamukseni jokaiselle yksilölle, joka kykenee palvelemaan kansakuntaa. Kumarran niille miehille, jotka kansan ääni kutsuu lakiasäätävän vallan vaaralliseen kunniaan, kuten Marat'lle tai Robespierrelle; olen valmis auttamaan heitä heikkojen voimieni mukaan ja hyvänä kansalaisena vaatimattomalla tavallani toimimaan heidän hyväkseen. Valiokunnissa voidaan todistaa minun uutteruuteni ja alttiuteni. Yhdessä todellisten isänmaanystävien kanssa olen toimittanut kauraa ja rehua uljaalle ratsuväellemme, jalkineita sotamiehillemme. Juuri tänään lähetän Vernonista eteläiselle armeijalle kuusikymmentä härkää maan läpi, jossa vilisee ryöväreitä ja Pittin ja Condén vakoojia.
Gamelin asetti rauhallisesti vesivärimaalauksensa jälleen pahvirasiaan, jonka hän sitoi kiinni nauhalla ja pisti kainaloonsa.
— Onpa omituisen ristiriitaista, hän mumisi yhteenpuristetuin hampain, —auttaa sotilaitamme levittämään yli maailman tuota samaa vapautta, joka kavalletaan kotona kylvämällä epäröimistä ja levottomuutta sen puolustajien sieluihin… Terveeksi, kansalainen Blaise!
Ennenkuin Gamelin lähti painumaan pitkin Oratorion ohi kulkevaa kujaa, hän kääntyi vielä kerran, sydän täynnä rakkautta ja vihaa, katsomaan taakseen luodakseen pienen silmäyksen eräällä ikkunalla helottaviin neilikkoihin.
Hän ei laisinkaan ollut epätoivoinen isänmaan pelastuksen suhteen. Jean Blaisen kansalaisvastaisia puheita vastaan hän asetti oman vallankumouksellisen uskonsa. Mutta hänen täytyi kuitenkin tunnustaa itselleen, että tuon kauppiaan väitteissä, että Pariisin väestö nykyään osoitti hyvin vähän mielenkiintoa tapausten menoa kohtaan, oli jonkinlaista perää. Valitettavasti oli liiankin totta, että ensi hetken innostusta oli seurannut yleinen välinpitämättömyys ja että todennäköisesti ei enää koskaan saataisi nähdä v. 89:n suuria, yksimielisiä kansanjoukkoja, ei koskaan enää niitä miljoonia sopusointuisia sieluja, jotka v. 90 tunkeilivat yhdistymisjuhlan alttarin ympärillä. No niin, hyvät kansalaiset työskentelisivät kaksinkertaisella innolla ja rohkeudella, he herättäisivät uinuvan kansan pakottamalla sen valitsemaan vapauden tai kuoleman.
Näin Gamelin mietiskeli, ja Élodien kuva ylläpiti hänen rohkeuttaan.
Tultuaan rantakaduille hän näki auringon laskevan taivaanrannalla raskaisiin pilviin, jotka muistuttivat hehkuvia laavavuoria; kaupungin katot kylpivät kultaisessa valomeressä; ikkunaruudut salamoivat. Ja Gamelinin mieleen muistuivat titaanit, jotka vanhojen maailmain hehkuvista sirpaleista takoivat Diken, kuparikaupungin.
Ja koska hänellä ei enää ollut leivänpalaakaan äidilleen tai itselleen, hän kuvitteli pian saavansa istua loppumattoman pitkään pöytään, joka olisi katettu koko maailmaa varten ja jonka ympärille koko uudesti syntynyt ihmiskunta mahtuisi. Siihen mennessä hän koetti vakuutella itselleen, että isänmaa, tuo hyvä äiti, kyllä ravitsisi uskollisen lapsensa. Kuvakauppiaan halveksumasta kimmastuneena hän tulisti mieltään sillä uskolla, että hänen korttipakkakeksintönsä sittenkin oli uusi ja hyvä ja että hänellä onnistuneissa akvarelleissaan oli kokonainen omaisuus kainalossaan. "Desmahis tekee niistä vaskipiirrokset", hän ajatteli. "Me kustannamme itse tuon uuden, isänmaallisen pelin ja voimme olla varmat siitä, että yhdessä kuukaudessa saamme niitä myydyksi kymmenentuhatta kappaletta, kahdestakymmenestä sousta kappale."
Ja kärsimättömänä haluten päästä toteuttamaan tätä tuumaansa hän kiiruhti pitkin askelin Quai de la Ferraille'lle, jossa Desmahis asui erään lasimestarin yläpuolella.
Mentiin sisään myymälän kautta. Lasimestarin vaimo ilmoitti Gamelinille, että kansalainen Desmahis ei ollut kotona, mikä seikka ei suurestikaan hämmästyttänyt maalaria, joka tiesi, että hänen ystävällään oli huikentelevainen ja levoton luonne, ja joka aina ihmetteli sitä, miten hän saattoi niinkin paljon ja niinkin hyvin kaivertaa, kun hän niin tuiki vähän malttoi pysyä kotosalla. Gamelin päätti odottaa häntä hetkisen. Lasimestarin vaimo tarjosi hänelle tuolin. Vaimo oli nyreällä päällä ja valitteli sitä, että liike luisti huonosti, vaikkakin olisi luullut, että vallankumous, joka löi säpäleiksi niin paljon ikkunoita, olisi tehnyt lasinleikkaajat rikkaiksi.