Pulleana ja punakkana nousi nyt kansalainen Dupont vanhempi, Place de Thionvillen puuseppä, puhujalavalle haluten, kuten hän sanoi, tehdä valamies-kansalaiselle erään kysymyksen. Ja hän kysyi Gameliniltä, mikä hänen kantansa tulisi olemaan brissotistien ja leski Capet'n asiassa.
Évariste oli ujo eikä osannut lainkaan puhua julkisesti. Mutta harmi lennätti hänelle sanat suuhun. Hän nousi kalpeana ja sanoi kumealla äänellä:
— Minä olen tuomioistuimen virkamies. Minä vastaan ainoastaan omantuntoni edessä. Jokainen lupaus, jonka antaisin teille, olisi ristiriidassa velvollisuuteni kanssa. Minun tehtävääni kuuluu puhua tribunaalissa ja vaieta muualla. Minä en tunne teitä enää. Minä olen tuomari: minä en tunne ystäviä enkä vihollisia.
Kokous, hajaantuen eri mielipiteisiin, epävarmana, horjuvana kuten kaikki kokoukset, ilmaisi hyväksymisensä. Mutta kansalainen Dupont vanhempi puuttui jälleen puheeseen; hän ei voinut antaa Gamelinille anteeksi sitä, että tällä oli virka, jota hän itse oli tavoitellut.
— Minä ymmärrän, hän sanoi, — niin, jopa hyväksynkin valamies-kansalaisen epäröimisen. Häntä sanotaan isänmaanystäväksi: saapa nähdä, salliiko hänen omatuntonsa hänen liittyä sellaisen tuomioistuimen jäseneksi, jonka tarkoituksena on tuhota tasavallan viholliset ja joka kuitenkin on päättänyt säästää heidät. On olemassa eräitä avunantosyntejä, joista hyvän kansalaisen tulee kavahtaa itsensä. Eikö ole kyllin selvästi tullut ilmi, että useat tuon tribunaalin valamiehistä ovat antaneet lahjoa itsensä syytettyjen kullalla ja että presidentti Montané on menetellyt vilpillisesti pelastaakseen tyttö Cordayn pään?
Näitten sanojen jälkeen sali puhkesi voimakkaisiin suosionosoituksiin. Niiden viimeinen kaiku kierteli vielä holveissa, kun Fortuné Trubert astui puhujantuoliin. Hän oli näinä viimeisinä kuukausina paljon laihtunut. Hänen kalpeista kasvoistaan pistivät punaiset poskipäät terävinä esiin; hänen silmäluomensa olivat tulehtuneet ja hänen silmänsä lasimaiset.
— Kansalaiset, hän sanoi heikolla, hiukan hengästyneellä, mutta harvinaisen läpitunkevalla äänellä, — ei voida epäillä vallankumousoikeutta tekemättä samalla epäilyksenalaiseksi konventtia ja yhteishyvänvaliokuntaa, jotka ovat tämän tuomioistuimen asettaneet. Kansalainen Beauvisage on säikyttänyt meitä kertomalla, että presidentti Montané on oikeudenkäynnissä kiertänyt lakia erään rikollisen hyväksi. Minkätähden hän ei myös rauhoittaakseen meitä lisännyt, että yleisen syyttäjän ilmiannon nojalla samainen Montané on erotettu virastaan ja vangittu?… Eikö voida valvoa yhteistä hyvää kylvämättä aina kaikkialle epäluuloa? Eikö siis konventissa enää ole kykyjä eikä hyveitä? Eivätkö Robespierre, Couthon, Saint-Just ole kunniallisia miehiä? On muuten merkille pantavaa, että tuimimmat hyökkäykset tulevat sellaisten henkilöiden taholta, joiden ei vielä koskaan ole nähty taistelevan tasavallan puolesta! He eivät puhuisi toisin, jos he tahtoisivat vahingoittaa sitä. Kansalaiset, vähemmän ääntä ja enemmän toimintaa! Ranskaa ei pelasteta huutamisella, vaan kanuunoilla. Toiset puolet piirin kellareista on vielä tutkimatta. Monella kansalaisella on vielä hallussaan huomattavia määriä pronssia. Meidän täytyy huomauttaa äveriäille, että isänmaalliset lahjoitukset ovat heidän paras turvansa. Suljen teidän avuliaaseen huomioonne kaikkien niiden sotilaittemme tyttäret ja vaimot, jotka niittävät itselleen kunniaa rajalla ja Loiren rannoilla. Erään heistä, husaari Augustin Pommier'n kimppuun, joka aikaisemmin palveli tarjoilijana Rue de Jérusalemilla, hyökkäsi viime kuun 10 päivänä, hänen ollessaan juottamassa hevosia Condén edustalla, kuusi itävaltalaista ratsumiestä: hän surmasi heistä kaksi ja otti toiset vangiksi. Pyydän, että piiri lausuu julkisen tunnustuksensa siitä, että Augustin Pommier on täyttänyt velvollisuutensa.
Tätäkin puhetta seurasi kättentaputukset, ja piirin jäsenet erosivat huutaen "eläköön tasavalta!"
Jäätyään pääkäytävälle kahden Trubertin kanssa Gamelin puristi hänen kättään:
— Kiitos. Kuinka jaksat?