— Kuinka? kysyi Jahel. — Hra Coignard voi pahoin?
Hän polvistui kunnon mestarini ääreen, kohotti hänen päänsä ja antoi hänen hengittää hajusuolaa.
— Neiti, sanoin minä, te olette syynä hänen perikatoonsa. Hänen kuolemansa on kosto siitä, että teidät ryöstettiin. Mosaïde on tappanut hänet.
Hän nosti kunnon mestaristani kauhunkalpeat, kyynelkimalteiset kasvonsa ja sanoi:
— Luuletteko siis, että on niin helppoa olla kaunis tyttö aiheuttamatta onnettomuuksia?
— Ah, vastasin minä, on liiankin totta, mitä nyt sanoitte. Mutta me olemme kadottaneet miesten parhaan.
Samassa hra apotti Coignard huokasi syvään, aukaisi silmänsä, joista näkyi vain valkuainen, pyysi Boëtius-kirjaansa ja vaipui jälleen tainnoksiin.
Postikuski oli sitä mieltä, että sairas oli kannettava Vallars'in kylään, joka oli joenrannalla puolen peninkulman päässä.
— Menen hakemaan, hän sanoi, siivointa kolmesta jäljelläolevasta hevosestamme. Sidomme sen selkään tukevasti tuon miesparan ja kuljetamme siten askel askeleelta käyden häntä. Luulen, että hänen laitansa on hyvin huonosti. Hän on juuri sen sanansaattajan näköinen, joka murhattiin Saint-Michelissä, tämän saman tien varrella, neljä postitaivalta tästä paikasta, Senecyn lähellä, missä minun morsiameni asuu. Hänkin poikapoloinen räpytti silmäluomiaan ja näytti valkuaisiaan, aivan kuin katutyttö, luvalla sanoen, hyvä herrasväki. Ja apotti teki juuri samoin, kun neiti kutkutti hänen nenäänsä hajusuolallaan. Se on huono merkki haavoitetulle. Mitä tyttöihin tulee, he eivät kuole, vaikka he vääntävät sillä tavoin silmiään, kuten korkea herrasväki kyllä tietää. On, jumalan kiitos, ero tainnostilan ja kuoleman välillä. Mutta silmien vääntely on sama… Jääkää tänne, hyvä herrasväki, minä menen hevosta hakemaan.
— Tuo kuhnuri on hauska silmänväänteineen ja pyörtyvine katutyttöineen, sanoi hra d'Anquetil. — Olen nähnyt Italiassa kuolevia sotilaita, joilla oli tuijottava katse ja silmät päästä putoamaisillaan. Ei ole mitään sääntöjä haavakuolemalle, ei edes sotilassäädyssä, jossa täsmällisyys on äärimmilleen kehitetty. Mutta suvaitkaa te, Paistinkääntäjä, arvokkaamman henkilön puutteessa, esitellä minut tuolle mustapukuiselle, timanttinappiselle aatelismiehelle, jonka arvaan olevan hra d'Astarac.