— Näinä viime aikoina, sanoi hän, olin uskonut tuon toimen veli Angelle, mutta hän suoritti sen huonommin kuin koiramme Miraut, vieläpä huonommin kuin sinäkin. Etkö tahtoisi, poikani, istua jälleen paikallesi jakkaralle lieden nurkkaan?
Äitini, jolta oppimattomuudestaan huolimatta ei suinkaan puuttunut arvostelukykyä, kohotti olkapäitään ja sanoi:
— Hra Blaizot, joka pitää Pyhän Katarinan kuvan kirjakauppaa, tarvitsee puotipoikaa. Siihen toimeen, poikani Jacquot, sinä sovit kuin sormi sormikkaaseen. Sinä olet hyvätapainen ja osaat käyttäytyä sivistyneesti. Juuri niitä avuja kysytään raamattujen myyjältä.
Menin heti etsimään paikkaa hra Blaizot'lta, joka ottikin minut palvelukseensa.
Olin tullut viisaaksi onnettomuuksistani. Pidin kunniassa työtäni sen halpuudesta huolimatta, suoritin sen säntillisesti ja käyttelin luutaa ynnä tomuhuiskua isäntäni tyytyväisyydeksi.
Velvollisuuteni oli tehdä vieraskäynti hra d'Astaracin luona. Lähdin heti aamiaisen jälkeen suurta alkemistia katsomaan marraskuun viimeisenä sunnuntaina. Matka on pitkä Saint-Jacques-kadulta Hietakuoppain ristin luo, eikä almanakka valehtele ollenkaan ilmoittaessaan, että päivät ovat lyhyet marraskuussa. Oli jo pimeä, kun saavuin Rouleen, ja musta sumu peitti aution tien. Ajatukseni olivat sangen surulliset tallustaessani synkkää taivaltani.
— Ah, sanoin itselleni, pian on vuosi kulunut siitä kuin ensi kerran kuljin tätä samaa, silloin lumista tietä kunnon mestarini seurassa, joka nyt lepää eräässä Bourgognen kylässä, viinikukkulan rinteellä. Hän nukahti iäisen elämän toivossa. Ja samaa on jokaisen toivottava niin oppineen ja viisaan miehen esimerkin mukaan. Jumala varjelkoon minua koskaan epäilemästä sielun kuolemattomuutta! Mutta on kuitenkin itselleen tunnustettava, että kaikki, mikä koskee tulevaista elämää ja toista maailmaa, kuuluu noihin käsittämättömiin totuuksiin, joihin uskotaan, ilman että ne meitä liikuttavat, ja joissa ei ole mitään makua eikä mehua, niin että me nielemme ne aivan huomaamattamme. Minua puolestani ei lohduta ajatus, että saan kerran nähdä jälleen hra apotti Coignardin paratiisissa. Varmaan hän ei siellä ole oleva enää entisellään. Varmaan on hänen keskustelemuksiltaan siellä puuttuva se rattoisuus, jonka ajalliset olosuhteet aiheuttivat.
Näitä miettien näin äkkiä edessäni punaisen loimun, joka peitti puolen taivaankantta. Usma punertui siitä pääni päälle saakka, ja tuo kajastus näytti väreilevän keskuksessaan. Paksu savu sekoittui ilman sumuihin. Minussa syntyi heti pelko, että d'Astaracin linna paloi. Kiirehdin askeleitani ja huomasin pian, että pelkoni oli aivan oikeutettu. Äkkäsin Hietakuoppain pikimustan ristin edessäni, keskellä tulitomua, ja näin melkein samalla myös linnan, jonka kaikki ikkunat leimusivat kuin kutsuen synkkiin juhlapitoihin. Pieni, viheriä puutarhaportti oli rikottu. Kuiskailevia, kauhistuneita varjoja liikkui puistossa. Ne olivat Neuillyn kauppalan asukkaita, jotka olivat rientäneet sinne uteliaisuudesta ja tarjotakseen apuaan. Eräät heistä linkosivat ruiskulla vesisuihkuja, jotka säkenöivänä sateena putosivat palavaan pätsiin. Paksu savupatsas kohosi linnan päältä. Hiiliä ja tuhkaa satoi ympärilleni, ja huomasin pian, että pukuni ja käteni kävivät mustiksi. Epätoivo täytti minut ajatellessani, että tuo tulinen, ilman täyttävä pöly oli nyt ainoa jäännös niin monesta kauniista kirjasta ja kallisarvoisesta käsikirjoituksesta, jotka olivat kunnon mestariani ilahduttaneet, kenties jäännöstä myös Zozimos Panopolilaisesta, johon me yhdessä elämämme ylevimpinä hetkinä olimme työmme uhranneet.
Olin nähnyt kuolevan hra apotti Jérôme Coignardin. Tällä kertaa olin näkevinäni itse hänen sielunsa, hänen säkenöivän ja lempeän sielunsa, muuttuvan tuhkaksi tuon majesteetillisen kirjaston keralla. Tunsin, että samalla hävisi osa itsestäni. Viriävä tuuli lietsoi tulipaloa, ja liekkien ääni oli kuin ahmivien leukojen ruske.
Huomasin erään Neuillyn miehen, joka oli vielä mustempi kuin minä ja paitahihasillaan, sekä kysyin häneltä, olivatko hra d'Astarac ja hänen palvelijansa pelastuneet.