Näin puhuttuaan hän syventyi jälleen pullojensa ja putkiensa tutkisteluun. Sillä aikaa minä mietin tätä surullista tilannetta, johon huono onneni ja ymmärtämättömyyteni olivat minut saattaneet.
— Ah! sanoin itsekseni, heittäen halkoja pätsiin, juuri tällä hetkellä etsivät oikeudenpalvelijat minua ja kunnon mestariani. Meidän on kukaties mentävä vankilaan ja varmaan jätettävä tämä linna, jossa minulla tosin ei ollut rahaa, mutta kuitenkin katettu pöytä ja kunniallinen elinkeino. Koskaan en enää ole uskaltava ilmestyä hra d'Astaracin eteen, joka uskoo minun viettäneen yöni salatieteen hiljaisissa hekkumoissa, kuten olisikin ollut paras minulle. Ah! minä en koskaan ole näkevä enää Mosaïden sisarentytärtä, neiti Jahelia, joka niin miellyttävällä tavalla usein herätti minut huoneessani. Ja varmaan hän on minut unhottava. Hän on rakastava kenties jotakuta toista, jolle hän on tuhlaava samoja hyväilyjä kuin minulle. Pelkkä ajatus tuosta uskottomuudesta on minulle sietämätön. Mutta, sellainen kuin kerran on maailmanmeno, minä näen, että täytyy olla kaikkeen valmistunut.
— Poikani, sanoi hra d'Astarac, te ette pidä takkaa tarpeellisessa valkeassa. Minä näen, että te ette vielä kyllin kunnioita tulen ylhäisyyttä, vaikka sen voima voi kypsyttää tämän elohopean ja luoda siitä ihmeellisen hedelmän, joka minun on pian sallittu poimia. Vielä puita! Tuli on ylevin alkuaine, poikani. Olen sen teille usein sanonut ja aion osoittaa teille esimerkin siitä. Eräänä hyvin kylmänä päivänä, viime talvena, minä olin mennyt katsomaan Mosaïdea hänen puistotupaansa. Tapasin hänet istumasta jalat lämmityspannun päällä ja huomasin, että ne hienonhienot tulen aineosat, jotka pannusta nousivat, olivat kyllin voimakkaita nostamaan ja paisuttamaan tuon viisaan miehen yötakin lievettä. Siitä minä päätin, että jos tuli olisi ollut väkevämpi, Mosaïde olisi varmasti kohonnut taivaaseen, johon hän todella onkin kyllin arvokas nousemaan, ja että me, jos vain olisi mahdollista sulkea johonkin kyllin suureen astiaan näitä tulen aineosia, voisimme tällä keinoin purjehtia pilvissä yhtä helposti kuin nyt merellä ja käydä vierailuilla salamanterien luona heidän eetteriasunnoissaan. Tuota tahdon myöhemmin ajatella, kun saan aikaa. Enkä minä ollenkaan epäile voivani valmistaa tuollaista tulipurtta. Mutta palatkaamme työhömme, ja lisätkää te enemmän puita uuniin.
Hän piti minua vielä jonkun aikaa tuossa hehkuvassa huoneessa, josta minä mietin pujahtaa niin pian kuin mahdollista tavatakseni Jahelia ja kertoakseni kiireesti hänelle onnettomuuteni. Vihdoin hän astui ulos työkammiosta ja minä luulin olevani vapaa. Mutta hän petti vielä senkin toivon.
— Sää on tänä aamuna, hän sanoi, sangen suloinen, vaikka vähän pilvinen. Eikö teitä miellyttäisi tehdä kanssani pieni kävelyretki puistoon, ennenkuin ryhdytte kääntämään Zozimos Panopolilaista? Tuo työ on oleva teille ja opettajallenne suureksi kunniaksi, jos te päätätte sen niinkuin olette aloittaneet.
Seurasin häntä vastahakoisesti puistoon, missä hän lausui minulle nämä sanat:
— On mieluista, poikani, minulle olla yksin teidän kanssanne, että voin varoittaa, niin kauan kuin on vielä aika, teitä eräästä suuresta vaarasta, joka teitä voi jonakin päivänä uhata. Ja minä katson virheeksi itselleni, etten ennemmin ole muistanut teille siitä ilmoittaa, sillä asia, joka minulla on teille sanottavana, on mitä tärkein.
Näin sanoen hän johdatti minut siihen suureen puistokujaan, joka johtaa Seinen rantasoille ja josta näkyy Rueil ja Mont-Valérien pääkallopaikkaa esittävine risteineen. Se oli hänen tavallinen tiensä. Tämä kuja olikin muuten kuljettavassa kunnossa, paitsi että eräät puunrungot olivat sen poikki kaatuneet.
— On tärkeätä, hän jatkoi, teidän saada tietää, mihin vaaraan te antaudutte, jos petätte salamanterinne. Minä en tahdo lähemmin tiedustaa teiltä suhdettanne tuohon yli-inhimilliseen olentoon, jonka tuttavuuteen minulla on ollut onni teidät johdattaa. Te itsekin tunnette, mikäli olen ollut huomaavinani, eräänlaista vastenmielisyyttä puhua siitä. Ja kenties olette oikeassa. Vaikkakaan salamantereilla ei ole samoja vaatimuksia rakastajiensa vaiteliaisuuden suhteen kuin hovin ja kaupungin naisilla, niin ei silti ole vähemmän totta, että kauniille rakkaudelle ominaista on juuri olla sanoin kuvailematonta, ja että suuri tunne arkipäiväistyy, jos sitä maailmalle kuulutetaan. Mutta teidän salamanterinne (jonka nimen minä helposti saisin tietää, jos olisin kyllin utelias ja epähieno sitä tahtoakseni) ei ole ehkä ilmaissut teille, että hänen kiihkeimpiä intohimojaan on mustasukkaisuus. Tämä luonteenomaisuus on hänelle yhteinen kaikkien kanssasisariensa kera. Tietäkää, poikani: salamanterit eivät salli rankaisematta itseään petettävän. He kostavat hirmuisesti valapattoisuuden. Jumalallinen Paracelsus kertoo tuosta erään esimerkin, joka varmaan on teitä terveellisesti kauhistava. Juuri siitä syystä tahdon sen teille esittää. Saksalaisessa kaupungissa, nimeltä Staufen, eli alkemisti ja filosofi, jolla, kuten teillä, oli suhde erään salamanterin kanssa. Tuo mies oli kyllin turmeltunut pettääkseen häpeällisesti hänet ja rakastuakseen naiseen, joka tosin oli kaunis, mutta ei kauniimpi kuin nainen voi olla. Kun hän eräänä ehtoona söi illallista uuden rakastajattarensa ja muutamien ystäviensä kera, näkivät pöytäkumppanit päänsä päällä ilmassa loistavan ihmeteltävän siromuotoisen reiden. Sen näyttäjä oli salamanteri, joka täten tahtoi todistaa, että hän ei ansainnut rakastajansa hänelle tekemää vääryyttä. Heti senjälkeen tuo taivaan suuttunut sulotar löi uskottoman miehen halvauksella. Tuhma kansa, joka on syntynyt tullakseen petetyksi, piti sitä luonnollisena kuolemana. Mutta salaviisaat tietävät, kenen kädestä tuo isku tuli. Olin teille velkapää, poikani, tämän esimerkin kertomaan.
Minulle oli siitä vähemmän hyötyä kuin hra d'Astarac luuli. Häntä kuunnellessani olin levoton aivan toisista syistä. Tuo rauhattomuus kuvastui epäilemättä kasvoillani, sillä suuri salatieteilijä loi katseensa minuun ja kysyi, enkö pelännyt niin ankarien rangaistusten aitaaman lemmensuhteen olevan epämukavan nuoruudelleni.