Hän päätti puheensa huoaten, ja me saavuimme aukealle. Vasemmalla meistä kohosi kaksinkertaisen jalavarivin takaa Punaisen Hevosen majatalo liuskakivikattoineen ja nostovehkeillä varustettuine ullakkoluukkuineen. Lehvien alta näkyi ajoportti, joka oli selkoselällään.
Minä hiljensin käyntiäni, ja pikku munkki vaipui erään puun juurelle.
— Veli Ange, sanoin hänelle, te puhuitte minulle äsken jostakin pussista, jonka kunnon äitini oli uskonut teidän haltuunne minulle annettavaksi.
— Hän pyysi minua todellakin antamaan sen teille, vastasi pikku veli, ja minä olen niin hyvin kätkenyt sen, etten itsekään tiedä enää, missä se on. Mutta olkaa vakuutettu, herra Jacques, että se ei ole voinut hukkua minulta muuten kuin liiallisen varovaisuuteni vuoksi.
Minä huomautin hänelle kiivaasti, että hän ei ollenkaan ollut kadottanut sitä ja että, ellei hän heti paikalla löytäisi sitä, rupeisin itse auttamaan häntä sen etsinnässä.
Puheeni sävy vaikutti nähtävästi häneen, sillä hän veti syvään huoaten esiin viittansa alta pienen karttuunipussin ja ojensi sen minulle alakuloisesti. Löysin siitä kuuden livren kultarahan ja Chartres'in mustan Neitsyen kuvalla leimatun mitalin, jota suutelin kiihkeästi, vuodattaen heltymyksen ja katumuksen kyyneleitä. Sillä välin ammensi pikku munkki taskuistaan tukuttain värikuvia ja kömpelöillä alkupiirroksilla koristettuja rukouksia. Hän valitsi pari kolme niistä, jotka hän katsoi muita pätevämmiksi, ja tarjosi ne minulle pyhiinvaeltajien, matkustajien ja ylimalkaan kaikkien harhailevien henkilöiden tehokkaimpina turvakeinoina.
— Ne ovat siunattuja, hän sanoi, tepsiviä niin kuoleman vaarassa kuin sairaudessa, luettuina ääneen tai iholle painettuina ja kiinnitettyinä. Annan teille ne kristillisestä rakkaudesta, herra Jacques. Muistakaa minua jollakin almulla. Älkää unohtako, että kerjään Pyhän Franciscuksen nimessä. Hän on varmaan teitä varjeleva, jos autatte halvinta hänen lapsistaan, joka minä juuri tällä hetkellä olen.
Hänen näin puhuessaan minä huomasin himmenevän illan hämyssä nelivaljakkoiset berlini-vaunut, jotka Punaisen Hevosen ajoportista suuntasivat läiskyvin piiskoin ja hirnuvin hevosin kulkunsa viertotielle, aivan läheltä sitä puuta, minkä alle veli Ange oli istuutunut. Havaitsin samalla, että ne eivät olleetkaan oikeat berlini-vaunut, vaan isot vankkurit, joissa oli neljä istumapaikkaa ja niiden lisäksi pieni suljettu kuomu etupuolella. Olin jo katsellut niitä hetken, kaksi, kun näin hra d'Anquetilin nousevan mäkeä ylös, Jahel vierellään, puettuna matkaviittaan ja joukko kääryjä kainalossaan. Heitä seurasi hra Coignard kantaen viittä tai kuutta vanhaan väitöskirjaan käärittyä paperilunttaa. Heidän tullessaan postikuskit laskivat alas vaunujen astinlaudat ja kaunis ystävättäreni, kooten hameensa pallonpyöreiksi, kiipesi kuomuun hra d'Anquetilin auttaessa takaapäin.
Tuo näky sai minut syöksymään esiin ja huudahtamaan:
— Seis, Jahel! Seis, herra!