Luotettavien todistuskappaletten mukaan

I.

Siitä kuuluisasta henkilöstä, jota kansa tavallisesti nimittää Siniparraksi, on olemassa mitä erilaisimpia, eriskummallisimpia ja valheellisimpia käsityskantoja. Vähimmin puolustettavissa lienee sentään se kanta, joka väittää, että tämä aatelismies olisi ollut olennoitu aurinko. Tätä mielipidettä kannatti lämpimästi noin neljäkymmentä vuotta sitten muuan vertailevan jumaluustieteen suunta. Se opetti, että Siniparran seitsemän vaimoa olivat aamuruskoja ja hänen molemmat lankonsa ilta- ja aamuhämäriä vastaten tavallaan Dioskureja, jotka vapauttivat Theseuksen ryöstämän Helenan. Niille, jotka mahdollisesti olisivat taipuvaisia uskomaan tätä, on hyvä johdattaa mieleen, että muuan oppinut kirjastonhoitaja Agenista, Jean-Baptiste Pérès, todisti v. 1817 erittäin uskottavasti, että Napoleoniakaan ei ollut koskaan ollut ja että koko tarina tästä muka niin suuresta sotapäälliköstä oli pelkkä aurinkomyytti. Mutta kaikkein kekseliäimpienkin älyn leikittelyjen uhalla emme kernaasti voi epäillä, etteivätkö Siniparta ja Napoleon todella olisi kerran eläneet.

Erään toisen olettamuksen mukaan, joka ei ole sen paremmin perusteltu, olisi Siniparta sama henkilö kuin se marsalkka de Rais, joka oikeuden tuomitsemana kärsi kuolemanrangaistuksen Nantesin sillalla 26 p:nä lokak. v. 1440. Ryhtymättä tässä hra Salomon Reinachin kanssa tutkistelemaan, oliko tuo samainen marsalkka tosiaankin tehnyt kaikki ne rikokset, joihin hänet tuomittiin syypääksi, vai eivätkö kenties hänen rikkautensa, joita muuan ahne ruhtinas himoitsi, olleet osaltaan jouduttamassa hänen perikatoaan, on kuitenkin ilmeistä, ettei mikään hänen elämänkulussaan muistuta Siniparran tarinaa, joten heitä ei siis voi sekoittaa yhteen eikä tehdä heistä samaa henkilöä.

Charles Perrault, jolla on se ansio, että hän v. 1660 kirjoitti ensimäisen elämäkerran tästä ritarista, joka oli siitä merkillinen, että hän oli ottanut itselleen seitsemän vaimoa, teki hänestä täydellisen konnan ja maailman julmimman ihmisen. Mutta olkoon meidän sallittu epäillä, ellei juuri hänen rehellisiä tarkoitusperiään, niin ainakin hänen tiedonantojensa luotettavaisuutta. Hänellä on saattanut olla ennakkoluuloja kuvaamaansa henkilöä kohtaan. Hän ei olisi ensimäinen historioitsija tai runoilija, jota on huvittanut tehdä kuvauksensa todellisuutta synkemmiksi. Jos olemme saaneet Tituksesta, mikäli tuntuu, sangen ihannoidun muotokuvan, niin näyttää Tacitus sensijaan liiaksi mustanneen Tiberiusta. Macbeth, jonka taru ja Shakespeare ovat kuormittaneet rikoksilla, oli todellisuudessa oikeamielinen ja viisas kuningas. Hän ei lainkaan murhannut kavalasti vanhaa kuningas Duncania. Duncan kaatui jo aivan nuorella ijällään eräässä suuressa taistelussa ja hänet löydettiin seuraavana päivänä kuolleena eräästä paikasta, jota nimitettiin Asesepän Myymäläksi. Tämä kuningas oli saattanut hengiltä useita Gruchnon, Macbethin vaimon sukulaisia. Viimeksimainitun hallitsijan aikana tuli Skotlanti varakkaaksi ja onnelliseksi; hän edisti kauppaa ja häntä pidettiin porvarien suojelijana, kaupunkien todellisena kuninkaana. Klaanien aatelisto ei voinut antaa hänelle anteeksi sitä, että hän oli voittanut Duncanin, eikä myöskään sitä, että hän suojeli käsityöläisiä: se surmautti hänet ja häpäisi hänen muistonsa. Kuolemansa jälkeen tuo hyvä kuningas Macbeth tuli tunnetuksi ainoastaan vihamiestensä kertomusten kautta. Shakespearen nero vakiinnutti heidän valheensa ihmiskunnan tietoisuuteen.

Jo kauan aikaa olin epäillyt, että Siniparta oli samanlaisen onnettoman kohtalon uhri. Kaikki se, mitä minä hänen elämänvaiheistaan näin kerrotuksi, ei vähintäkään vakuuttanut minua eikä tyydyttänyt sitä johdonmukaisuuden ja selvyyden tarvetta, joka minua lakkaamatta kalvaa. Lähemmin asiaa ajateltuani keksin niissä voittamattomia ristiriitaisuuksia. Minulle koetettiin aivan liiaksi paljon uskotella tuon miehen julmuutta, jotta en olisi ruvennut sitä epäilemään.

Nämä aavistukseni eivät pettäneetkään. Tämä vaistomainen selvänäköisyyteni, joka johtui eräänlaisesta ihmisluonnon tuntemuksesta, oli piankin muuttuva eittämättömiin todistuskappaleihin perustuvaksi varmuudeksi. Erään kivenhakkaajan luota Saint-Jean-des Boisssa löysin erinäisiä Sinipartaa koskevia papereita, muun muassa hänen tiliensä pääkirjan ja erään nimettömän valituskirjelmän hänen murhaajiaan vastaan, jota syytelmää syistä, joita en tunne, ei koskaan oltu julkisuudessa esitetty. Nämä asiakirjat vakaannuttivat minua siinä uskossa, että hän oli hyvä ja onneton ja että hänen muistonsa joutui häpeään vain halpamaisten panettelujen vuoksi. Siitä asti olen pitänyt suorastaan velvollisuutenani kertoa hänen tarinansa sellaisena kuin se todellisuudessa oli kuvittelematta lainkaan sellaisen hankkeen saavuttavan menestystä. Tämä tahratun maineen puhdistamis-yritys on säädetty, sen tiedän, joutumaan hiljaisuuteen ja unohdukseen. Mitä mahtaa kylmä ja alaston totuus valheen säkenöiviä lumoja vastaan?

II.

Vuoden 1650:n paikkeilla asusti maatilallaan Compiègnen ja Pierrefondsin välillä rikas aatelismies nimeltä Bernard de Montragoux, jonka esi-isät olivat olleet valtakunnan korkeimmissa viroissa, mutta hän eleli kaukana hovista, siinä hiljaisessa huomaamattomuudessa, joka siihen aikaan verhosi kaiken, mihin ei kuninkaan katse yltänyt. Hänen Les Guillettes-nimisessä linnassaan oli vaikka kuinka paljon kallisarvoisia huonekaluja, kulta- ja hopea-astioita, seinäverhoja ja korukirjailuja, joita hän säilytti lukituissa varastohuoneissa. Kuitenkaan ei hän piiloitellut aarteitaan siitä syystä, että olisi pelännyt niiden käytännössä kuluvan; hän oli päinvastoin hyvinkin runsaskätinen ja antelias. Mutta siihen aikaan oli tavallista, että maaseudun aatelisherrat viettivät hyvin yksinkertaista elämää, söivät palvelusväkensä kanssa samassa pöydässä ja pyörivät pyhäpäivisin tanssissa kylän tyttöjen kanssa. Kuitenkin he erinäisissä tilaisuuksissa panivat toimeen muhkeita juhlia, jotka kokonaan poikkesivat arkielämän vaatimattomuudesta. Sitä varten täytyi heillä olla varastossa paljon kauniita huonekaluja ja kauniita seinäverhoja. Näin oli laita myös herra de Montragoux'n.

Hänen goottilaiseen aikaan rakennettu linnansa kantoi ajan karua leimaa. Ulkoapäin se näytti hyvinkin epäystävälliseltä ja kolkolta suurine tornintynkineen, jotka kuningas Ludvig-vainajan aikaisissa mellakoissa oli sellaisiksi rikottu. Sisältäpäin se näytti hauskemmalta. Huoneet oli koristettu italialaiseen tapaan, samoin alakerran suuri juhlakäytävä, joka ali täynnä kohokuvaveistoksia, maalauksia ja kultauksia.