Näin puhui Paphnutius kovasti kuohuksissaan. Mutta vanhus pysyi tyynenä.
— Ystäväni, vastasi hän lempeästi, mitä sinua liikuttaa loassa makaavan koiran tai pahankurisen apinan vaikuttimet?
Paphnutiuksen silmämääränä ei ollut koskaan mikään muu kuin Jumalan kunnia. Ja kun hänen vihansa oli lauhtunut, pyyteli hän sitä anteeksi jalolla nöyryydellä.
Anna minulle anteeksi, sanoi hän, oi armas vanhus, oi veljeni, jos totuuden into on vietellyt minut sopivien rajojen ulkopuolelle. Jumala on todistajani, että vihasin ainoastaan sinun erehdystäsi enkä suinkaan sinua itseäsi. Kärsin nähdessäni sinut pimeydessä, sillä minä rakastan sinua Jesuksessa Kristuksessa ja sielusi autuus huolestuttaa minun sydäntäni. Puhu, ilmaise minulle vaikuttimesi: minä aivan hehkun halusta oppia ne tuntemaan, jotta voisin todistaa ne mitättömiksi.
Vanhus vastasi rauhallisesti:
— Olen yhtä taipuisa puhumaan kuin vaikenemaankin. Ilmaisen siis sinulle vaikuttimeni vaatimatta omiasi vastalahjaksi, sillä sinä et herätä minussa minkäänlaista mielenkiintoa. En välitä onnestasi enkä onnettomuudestasi ja minulle on samantekevää ajatteletko niin tai näin. Ja kuinka voisinkaan sinua rakastaa tai vihata? Vastenmielisyys ja mieltymys ovat kumpikin yhtä arvottomia tunteita viisaalle miehelle. Mutta koska kysyt minulta, niin tiedä siis, että nimeni on Timokles ja olen syntynyt Cos-saarella vanhemmista, jotka olivat kaupalla hankkineet itselleen melkoisen omaisuuden. Isäni oli laivanvarustaja. Älynsä puolesta hän muistutti paljon Aleksanteria, jota myös on nimitetty Suureksi. Kuitenkin hän oli vähemmän paksupäinen. Lyhyesti sanoen, hän oli tavallinen ihminen. Minulla oli kaksi veljeä, joista myös tuli laivanvarustajia. Itse harjoitin viisaustiedettä. Mutta sitten pakotti isämme vanhimman veljeni naimaan erään kaarialaisen naisen nimeltä Timaessa, joka oli hänestä niin vastenmielinen, että hän ei voinut elää hänen kanssaan vaipumatta synkkään alakuloisuuteen. Kuitenkin herätti sama Timaessa nuorimmassa veljessäni rikollisen rakkauden ja tämä intohimo muuttui pian täydelliseksi raivoksi. Kaariatar vihasi kumpaakin yhtä paljon. Mutta hän rakasti erästä huilunsoittajaa ja päästi hänet öisin huoneeseensa. Eräänä aamuna unohti tämä sinne erään seppeleen, jota hän tavallisesti käytti juhlatilaisuuksissa. Löydettyään tämän seppeleen vannoivat molemmat veljet tappavansa huilunsoittajan ja jo seuraavana päivänä ruoskivat he hänet kuoliaaksi huolimatta hänen kyyneleistään ja rukouksistaan. Kälyni joutui siitä sellaisen surun valtaan, että kadotti järkensä, ja sitten nuo kolme kurjaa, eläimiksi vajonnutta olentoa vaeltelivat mielipuolina Cosin rannoilla, ulvoen kuin sudet, suu vaahdossa, katse maahan tähdättynä, ja lapset juoksivat pilkaten heidän jälessään heitellen heitä raakunkuorilla. Vihdoin he kuolivat ja isäni sai omin käsin haudata heidät. Vähän sen jälkeen hänen vatsansa teki lakon kieltäytyen vastaanottamasta mitään ravintoa ja hän kuoli nälkään, vaikka oli niin rikas, että olisi voinut ostaa itselleen kaikki Aasian markkinapaikkain lihakuormat ja hedelmät. Hän oli epätoivoissaan siitä, että hän näin oli pakotettu jättämään minulle omaisuutensa. Käytin sen matkoihin. Harhaelin Italiassa, Kreikassa ja Afrikassa tapaamatta koskaan ainoatakaan viisasta tai onnellista ihmistä. Tutkin filosofiaa Atenassa ja Aleksandriassa ja huumasin itseni väittelyjen hälinällä. Vihdoin jouduttuani matkoillani aina Intiaan asti näin Gangeksen rannalla alastoman miehen, joka oli istunut siinä liikkumattomana jalat ristissä jo kolmekymmentä vuotta. Köynnöskasvit kiertelivät pitkin hänen kuivunutta ruumistaan ja linnut pesivät hänen hiuksissaan. Ja kuitenkin hän eli. Hänet nähdessäni muistuivat mieleeni Timaessa, huilunsoittaja, molemmat veljeni ja isäni, ja minä ymmärsin, että tämä intialainen oli viisas mies. "Ihmiset, sanoin minä itselleni, kärsivät siksi, että heiltä puuttuu se, mitä he luulevat onneksi, tai myös siksi, että he omistavat sen, mutta pelkäävät kadottavansa, tai siksi, että he saavat kestää sellaista, mitä he luulevat pahaksi. Jättäkää kaikki tämänkaltainen usko ja kaikki kärsimykset katoavat." Sentähden päätin olla pitämättä mitään asiaa toistaan parempana, luopua kokonaan tämän maailman hyvyyksien tavoittelusta ja elää tuon intialaisen tavalla yksinäisyydessä ja liikkumattomuudessa.
Paphnutius oli kuunnellut tarkkaavaisesti vanhuksen kertomusta.
— Timokles, Cos-saaren mies, vastasi hän, myönnän, että puheesi ei ole vallan järjetöntä. On todellakin viisasta halveksia tämän maailman hyvyyksiä. Mutta olisi mieletöntä samoin halveksia iankaikkisia ihanuuksia ja siten vetää päälleen Jumalan vihaa. Minä surkuttelen tietämättömyyttäsi, Timokles, ja tahdon selittää sinulle, mikä on totuus, jotta sinäkin voisit tunnustaa kolmiyhteisen Jumalan olemassa-olon ja totella tätä Jumalaa niinkuin lapsi isäänsä.
Mutta Timokles keskeytti hänet:
— Muukalainen, pyydän päästä kuulemasta sinun opinkappaleitasi, sillä et kuitenkaan voi pakottaa minun tuntemaan niinkuin sinä tunnet. Kaikki väittely on hedelmätöntä. Minun ainoa mielipiteeni on se, että on oltava ilman mielipidettä. Elän turvassa levottomuuksilta ainoastaan niin kauan kuin elän täydellisessä välinpitämättömyydessä. Jatka siis matkaasi äläkä koeta vietellä minua pois siitä autuaasta tylsyydestä, johon olen vajonnut niinkuin suloiseen kylpyyn raskaan päivätyön jälestä.