— Kastorin kautta, olinpa tänään nähnyt kauniin hevosen! Demophonoksen oriin. Sillä on hieno pää, pienet leukaluut ja korkeat etujalat. Se kantaa kaulansa ylpeästi pystyssä niinkuin kukko ikään.
Mutta nuori Chereas pudisti päätään.
— Se ei ole niin hyvä hevonen kuin miksi kehut. Sillä on heikot kaviot. Nilkat viettävät maahan ja eläin on piankin rampa.
He jatkoivat siinä kinasteluaan, kun Drose äkkiä päästi kimakan huudon.
— Ai, ai, olin niellä kalan ruodon, joka oli pitempi ja terävämpi kuin tikari. Kaikeksi onneksi sain sen vedetyksi pois kurkustani ajoissa. Jumalat rakastavat minua!
— Sanotko tosiaan, armas Droseni, että jumalat rakastavat sinua? kysyi Nikias hymyillen. Siis he olisivat yhtä onnettomia kuin ihmisetkin. Rakkaus edellyttää aina omistajassaan jonkinlaisen sisäisen kurjuuden tunnon. Sen kautta pääsee ilmi olennoissa piilevä heikkous. Rakkaus, jota jumalat tuntevat Drosea kohtaan on mahtava todistus heidän epätäydellisyydestään.
Nämä sanat suututtivat suuresti Drosea:
— Nikias, sinä puhut hassutuksia, joilla ei ole päätä eikä perää. Tapasi mukaan et milloinkaan ymmärrä, mitä sanotaan, ja vastaat aina järjettömyyksillä.
Nikias hymyili vain:
— Puhu, puhu, armas Droseni. Mitä ikinä sanotkin, täytyy sinulle antaa tunnustus joka kerta, kun vain avaat suusi. Hampaasi ovat niin kauniit!