— Hyvästi, veljeni, sanoi hän hänelle, säilyttäös aina viimeiseen hengenvetoosi asti uskosi, vihasi ja rakkautesi aarteet! Hyvästi, Thais, turhaan sinä unohdat minut, koska minä kuitenkin säilytän sinun muistosi.

Jätettyään heidät hän lähti mietteissään kulkemaan mutkaisia katuja, jotka ovat lähellä Aleksandrian suurta hautausmaata ja joiden varsilla asuu hauta-uurnojen valajia. Heidän puotinsa olivat täynnä noita kirkasvärisesti maalattuja savi-olentoja, jotka esittävät jumalia, jumalattaria, ilvehtijöitä, naisia ja pieniä siivekkäitä henkiä, jollaisia tavallisesti haudattiin kuolleiden mukaan. Hän tuli ajatelleeksi, että kenties joku noista keveistä kuvajumalista, jotka tuossa olivat hänen silmäinsä edessä, tulisi vielä olemaan hänen viimeisen unensa toveri ja hänestä näytti ikäänkuin olisi eräs pieni alaosansa paljastava Eros pilkallisesti nauranut hänelle. Hän näki etukäteen omat hautajaisensa ja tämä mielikuva oli hänelle hyvin kiusallinen. Poistaakseen surumielisyyttään hän koetti antaa sille filosofisen muodon ja rakenteli tällaisen järkeilyn:

Varmaa on, että aika ei ole mitään tosioloista. Se on pelkkää henkemme kuvittelua, siispä kuinka se, jos sitä ei kerran ole olemassa, saattaisi tuottaa minulle kuoleman? Tahdonko sillä sanoa, että eläisin iankaikkisesti? En suinkaan, mutta päätän siitä, että kuolemani jo on ja on ollut olemassa aivan yhtä suuressa määrin kuin mitä se koskaan tulee olemaan. Minä en tunne sitä vielä, kuitenkin se on jo, enkä minä saa sitä peljätä, sillä olisi hulluus peljätä sellaisen tuloa, joka jo on tullut. Se on olemassa niinkuin viimeinen sivu kirjassa, jota paraillaan luen ja jota en vielä ole lopettanut.

Tämä järkeily askarrutti hänen mieltään koko matkan voimatta sitä silti tehdä iloiseksi ja hänen sielunsa oli vielä synkkä, kun hän saapui asuntonsa ovelle ja kuuli, miten Krobyle ja Myrtale kirkkaasti nauroivat leikkien pallopeliä häntä odotellessaan.

* * * * *

Paphnutius ja Thais astuivat Kuunportin kautta ulos kaupungista ja lähtivät kulkemaan pitkin meren rantaa.

— Nainen, sanoi munkki, koko tuo aava meri ei voisi pestä puhtaaksi sinun tahrojasi.

Hän puhui Thaikselle vihaisesti ja halveksuen:

— Sinä olet saastaisempi kuin nartut ja siat, sillä sinä olet antanut pakanoiden ja epäuskoisten himoille ruumiin, jonka Iankaikkinen oli tehnyt itselleen temppeliksi, ja sinun syntisi ovat niin hirmuiset, että nyt kun sinä tunnet totuuden, et voi enää koskaan yhdistää huuliasi tai ristiä käsiäsi, ilman että olet itse inhosta pakahtumaisillasi.

Thais seurasi häntä kuuliaisesti pitkin karuja teitä paahtavan päivän helteessä. Väsymys raukaisi hänen polviaan ja polttava jano kirveli hänen kitalaessaan. Mutta ollen kaukana siitä väärästä säälintunteesta, joka pehmittää jokapäiväiset sydämet, Paphnutius vain iloitsi tämän rikoksellisen lihan sovituskärsimyksistä. Pyhästi kiihottuneena hän olisi tahtonut piestä raipoilla tuota ruumista, joka yhä vain säilytti kauneutensa räikeänä todistuskappaleena häväistyksestään. Nämä mietteet ylläpitivät hänen hurskasta raivoaan ja muistaessaan, että Thais oli päästänyt Nikiaan vuoteeseensa, muodosti hän siitä mielessään niin inhoittavan kuvan, että kaikki veri pakkautui sydämeen ja hänen rintansa oli vähällä haljeta. Hänen kirouksensa takertuivat kurkkuun antaen sijaa hammasten kiristykselle. Hän hyppi korkealle ilmaan hänen edessään ja ojensi vartensa suoraksi kalpeana, hirmuisena, täynnä Jumalaa, katsoi häntä syvälle sieluun ja sylki hänen kasvoihinsa.