— Miksi käsket minun katsella näitä kuvia? Epäilemättä ne esittävät sen epäjumalanpalvelijan maanpäällisiä päiviä, jonka ruumis lepää tässä jalkojeni alla, lähteen pohjalla, mustassa basaltti-arkussa. Ne kertovat kuolleen miehen elämästä ja ovat kirkkaista väreistään huolimatta vain enään varjon varjoja. Kuolleen miehen elämää! Oi turhuutta!
— Hän on kuollut, mutta hän on elänyt, vastasi ääni ja sinä, sinä olet kuoleva, ilman että olet elänyt.
Tästä päivästä lähtien ei Paphnutiuksella ollut enää hetkenkään rauhaa. Ääni puhui hänelle lakkaamatta. Kitaransoittajatar katseli häntä lakkaamatta pitkien ripsiensä alta. Ja hän puhui taas vuorostaan:
— Katso: minä olen salaperäinen ja kaunis. Rakasta minua, vuodata minun syliini rakkaus, joka sinua vaivaa. Mitä hyödyttää pelätä minua? Et pääse minua pakoon, minä olen nimeltäni naiskauneus. Minne luulet voivasi paeta minua, sinä mieletön? Sinä näet minun kuvani kukkien loistossa ja palmupuiden soreudessa, kyyhkysten lennossa, gasellien hypyissä, purojen poimuttelevassa juoksussa, kuun pehmeässä hämärässä, ja jos ummistat silmäsi, näet sen omassa itsessäsikin. Tuhat vuotta on kulunut siitä, kun se mies, joka nyt nukkuu tässä mustassa kivivuoteessa käärinliinain sisällä, on puristanut minua sydäntään vastaan. Tuhat vuotta on kulunut siitä, kun hän sai huuliltani viimeisen suudelman, ja hänen unessaan tuntuu yhä vielä sen suloinen tuoksu. Tunnet minut kyllä, Paphnutius. Kuinka et heti tuntenut minua? Minä olen eräs Thaiksen lukemattomista hahmoista. Sinä olet oppinut munkki ja sinulla on jo suuri asioiden tuntemus. Sinä olet matkustellut ja matkoilla oppii eniten. Useinkin yksi ulkona vietetty päivä tuo enemmän uutta kuin kymmenen vuotta, jotka ihminen viettää kotonaan. Ja olet varmasti kuullut kerrottavan, että Thais ennen muinoin on elänyt Helenan nimisenä. Sataporttisessa Thebassa eli hän toisen elämän. Ja Theban Thais, se olin minä. Kuinka et arvannut sitä? Eläissäni otin itselleni valtavan osan maailman synneistä ja nyt vieläkin varjotilaan vaipuneena voin ottaa omakseni sinun syntisi, armahin munkki. Miksi hämmästyt? Olihan päivän selvää, että minne ikinä menisit, löytäisit aina Thaiksen.
Paphnutius löi otsansa kivilattiaan ja kirkaisi kauhusta. Ja joka yö jätti kitaransoittajatar seinänsä, lähestyi häntä, puhuen kirkkaalla, raikkaiden tuulahdusten tuudittamalla äänellä. Ja kun pyhä mies yhä voitti hänen kiusauksensa, sanoi hän hänelle näin:
— Rakasta minua, antaudu, ystäväni. Niin kauan kuin vastustelet, olen sinua kiusaava. Et tiedä millainen on kuolleen kärsivällisyys. Olen odottava, jos niin on tarvis, vaikka siksi kunnes kuolet. Ollen lumoojatar olen osaava loihtia elottomaan ruumiiseesi hengen, joka sen herättää uudestaan ja joka ei ole kieltävä minulta enää sitä, mitä sinulta nyt olen turhaan pyytänyt. Ja ajattele, Paphnutius, omituista asemaasi silloin, kun autuas sielusi korkealta taivaasta saa nähdä oman ruumiinsa antautuvan syntiin. Itse Jumalakin, joka on luvannut antaa sinulle taas tämän ruumiin takaisin viimeisen tuomion ja ajan kulutuksen jälkeen, on joutuva varmaan sangen pahaan pulaan. Kuinka voi hän johdattaa taivaalliseen ilosaliin ihmishahmon, jossa asuu perkele ja jota hallitsee noitanainen? Et ole ajatellut tätä pulmaa. Ei Jumalakaan kenties. Meidän kesken sanottuna, hän ei ole erittäin hyväpäinen. Yksinkertainenkin lumoojatar pettää hänet helposti, ja jos hän ei omistaisi ukkosta ja taivaan vesisyöksyjä, niin vetäisivät kyläraitin nulikat häntä parrasta. Varma on, että hänellä ei ole yhtä paljon etuja kuin vanhalla käärmeellä, hänen vastustajallaan. Hän on suuremmoinen taiteilija. Olen näin kaunis ainoastaan siksi, että hän on tehnyt minun koristukseni. Hän se on, joka on opettanut minua palmikoimaan hiukseni ja hoitamaan sormeni ruusunpunaisiksi ja kynteni agaatin kaltaisiksi. Olet liian halvaksi arvioinut hänet. Kun asetuit asumaan tähän hautaan, karkoitit jalallasi pois käärmeet, jotka siellä asuivat, tiedustelematta olivatko ne kenties hänen perhettään, ja sinä murjosit heidän munansa. Pelkään, ystävä parkani, että olet hypännyt hulluun pyttyyn. Olihan sinulle sentään sanottu, että hän oli säveltaiteen ja rakkauden suosija. Mitä olet tehnytkään? Rikkonut välisi tieteen ja kauneuden kanssa. Olet kokonaan kurja ja Jahve ei tule avuksesi. Ei ole ainakaan luultavaa, että hän tulee. Ollen yhtä suuri kuin kaikkeus, ei hän voi yhtään liikahtaa tilan puutteessa, ja jos hän, niin mahdotonta kuin se onkin, tekisi pienimmänkin liikkeen, joutuisi koko luomakunta epäjärjestykseen. Kaunis erakkoni, anna minulle suudelma.
Paphnutius ei suinkaan ollut tietämätön salataiteiden ihmeitätekevästä voimasta. Hän ajatteli suurella levottomuudella:
— Kenties se vainaja, joka on haudattu jalkojeni alle, tietää mitä on kirjoitettu siihen salaperäiseen kirjaan, joka on kätketty kuninkaalliseen hautaan täällä lähellä. Tämä kirja antaa kuolleille voiman pukeutua maanpäälliseen hahmoonsa, niin että he taas voivat nähdä auringon valon ja naisen hymyilyn.
Hän pelkäsi, että kitaransoittajatar ja kuollut voisivat yhtyä taas kuten eläissäänkin ja että hän näkisi heidän rakkautensa. Välistä hän luuli kuulevansa suutelojen keveää maiskutusta.
Kaikki oli hänelle hämärää, ja nyt Jumalan ollessa etäällä pelkäsi hän ajatuksiaan yhtä paljon kuin tunteitaankin. Eräänä iltana, jolloin hän tapansa mukaan makasi polvillaan maassa, puhui hänelle tuntematon ääni: