Heti kajahti vastaan elävän muurin valleilta sulosointuisena ukkosen jyrinänä psalmi: Autuas on se, joka Herraa pelkää!
Sillä aikaa Antonius, Makariuksen ja Amathakson saattamana, kulki vanhimpien, anakoreettien ja zenobiittien rivien ohitse. Tämä henkien näkijä, joka oli nähnyt taivaan ja helvetin, tämä erakko, joka vuoren onkalosta oli hallinnut koko kristittyä Kirkkoa, tämä pyhimys, joka oli pysynyt marttyyri-uskossaan pahimpien vainojen aikana, tämä jumaluusoppinut, joka kaunopuheisuudellaan oli musertanut harhaoppisuuden, puheli nyt lempeästi jokaiselle lapsistaan ja jätti heille isälliset jäähyväiset ennen autuasta kuolemaansa, jonka rakastava Jumala oli hänelle vihdoin armossaan luvannut.
Hän sanoi apotti Ephremille ja Serapionille:
— Te johdatte lukuisia sotajoukkoja ja olette molemmat taitavia sotapäälliköitä. Niinpä teidät taivaassa myös puetaan kultavarustuksiin ja arkkienkeli Mikael on antava teille Kiliarkin arvon sotajoukossaan.
Huomatessaan Palemon-vanhuksen, syleili hän häntä ja sanoi:
— Tämä on lempein ja parhain minun lapsistani. Hänen sielunsa levittää ympärilleen tuoksua, joka on yhtä makea kuin ne hernekukat, joita hän joka vuosi kylvää.
Ja apotti Zozimukselle puhui hän näin:
— Et ole epäillyt taivaallista hyvyyttä, sen tähden on Herran rauha sinun päälläsi. Hyveitten lilja on puhjennut kukoistukseen turmeluksesi tunkiolta.
Kaikille lausui hän ikipäteviä viisauden sanoja.
Vanhimmille hän sanoi: