— Nuo kolme neitsyttä puhuvat minulle, he sanovat minulle: "Pyhä nainen on jättämäisillään maailman. Thais Aleksandrialainen kuolee. Ja me olemme valmistaneet hänen kunniakseen tämän leposijan, sillä me olemme hänen hyveensä: 'Usko, Pelko ja Rakkaus'."
Antonius kysyi:
— Armas lapsi, mitä sinä vielä näet?
Paulus kuletti katseensa turhaan zenithistä nadiriin ja lännestä itään, kunnes yhtäkkiä hänen silmänsä kohtasivat Antinoen apotin. Pyhä kauhistus kalvensi hänen kasvonsa ja hänen silmänsä syöksivät näkymättömiä salamoita.
— Minä näen, mutisi hän, kolme perkelettä, jotka jo iloisina lähestyvät kaapatakseen tuon miehen. He ovat näöltään niinkuin torni, nainen ja noita. Kaikissa kolmessa näkyy poltinraudalla painettu nimi; ensimäisellä se on otsassa, toisella vatsassa, kolmannella rinnassa, ja ne nimet ovat: Ylpeys, Irstaus ja Epäilys. Minä olen nähnyt.
Näin puhuttuaan Paulus taas harhailevin katsein ja huuli lerpallaan palasi entiseen yksinkertaisuuteensa.
Ja kun Antinoen munkit katsoivat levottomina Antoniukseen, sanoi pyhimys ainoastaan nämä sanat:
— Jumala on ilmoittanut oikean tuomionsa. Meidän tulee ylistää häntä ja vaieta.
Hän meni eteenpäin siunaten kaikkia mennessään. Taivaan rannalle painuva aurinko ympäröi hänet sädekehällä ja hänen varjonsa, jolle taivas armossaan antoi yliluonnollisen pituuden, jäi hänen jälkeensä niinkuin loputon matto merkiksi siitä pitkästä muistosta, jonka tämä suuri pyhimys oli jättävä itsestään ihmisille.
Seisten paikallaan muserrettuna Paphnutius ei nähnyt, ei kuullut enään mitään. Nämä ainoat sanat kaikuivat vain hänen korvissaan: "Thais kuolee!" Sellainen ajatus ei ollut koskaan edes juolahtanut hänen mieleensä. Kaksikymmentä vuotta oli hän tuijottanut muumion päähän ja nyt tuo ajatus, että kuolema sammuttaisi Thaiksen silmien valon, löi hänen mielensä hämmästyksellä ja epätoivolla.