Siinä asui kansalainen Lardillon, yleinen syyttäjä vallankumoustuomioistuimen edessä. Hän oli ystävällinen mies, André tunsi hänet kun hän oli kapusiinimunkkina Angersissa ja myöhemmin sanskulottina Parisissa.
Hän soitti. Jonkun ajan kuluttua näkyivät kasvot ristikkoikkunan takana oven vieressä ja kun kansalainen Lardillon oli vakuutettu siitä, kuka hänen edessään oli, antoi hän Andrén vihdoin astua sisään. Hän näytti täyteläältä ja kukoistavalta, hänen silmänsä loistivat, toinen korva oli melkoisesti punottunut. Koko olento teki hauskan, hiukan pelokkaan miehen vaikutuksen.
Hän vei Andrén heti ensimäiseen huoneeseen. Pieni, pyöreä pöytä oli katettu kahdelle hengelle. Kanapaistia, piirakkaa, kinkkua ja kylmiä leikkauksia oli sillä. Niiden vieressä oli kuusi viinipulloa jäiden seassa. Uunin vieressä olevalla pikku pöydällä oli juustoa, hilloa ja hedelmiä ja kirjoituspöydällä oli erilaisia likööripulloja asiakirjojen välissä.
Viereisen huoneen puoliavoimesta ovesta näkyi suuri, levitetty vuode.
"Kansalainen Lardillon, tulen pyytämään sinulta ystävyyden osotusta", sanoi André.
"Tahdon sen mielelläni tehdä sinulle, jollei tasavallan turvallisuus joudu sen kautta vaaraan."
"Palvelus, jota tahdon pyytää sinulta, ei koske tasavallan eikä sinun turvallisuuttasi", vastasi André hymyillen.
Lardillonin viittauksesta jatkoi hän.
"Kansalainen Lardillon", sanoi hän, "tiedät, että kahden vuoden ajan olen ollut salaliitossa ystäviäsi vastaan, ja että olen 'Autels de la Peurin' kirjottaja. Et siis myönnä minulle mitään etuja, kun annat minut vangita. Teet vaan velvollisuutesi. Ei se ole sitä, jota tahdon sinulta pyytää. Mutta kuulehan, minä rakastan — ja rakastettuni on vankilassa."
Lardillon nyökkäsi päätään, ilmaistakseen, että hän hyväksyi täydellisesti tämän tunteen.