Sitten hän lisäsi, kiharoitani ravistellen:
— Hän on vaalea, mutta tummenee ajan mittaan.
Haltijattareni tunsi tulevaisuuden. Kumminkaan eivät hänen hyvänsuovat ennustuksensa ilmoittaneet koko tulevaisuutta. Nykyjään eivät hiukseni enää ole vaaleat eivätkä tummat.
Seuraavana päivänä hän lähetti minulle leluja, joka eivät näyttäneet minua varten tehdyiltä. Minua askarruttivat kirjat, kuvat, liimapullo, värilaatikot ja koko se kalusto, jota käyttelee älykäs, heiveröinen ja istumiseen tottunut poikanen, luontevasti kehitellen sellaisten lelujen avulla muoto- ja väriaistiansa, joka on myöhemmin monien surujen ja ilojen aiheena.
Kummitätini valitsemat lahjat eivät soveltuneet mainittuun elämänsuuntaan. Ne muodostivat urheilevan poikasen ja nuoren voimistelijan täydellisen tarpeiston: siinä trapetsi, köysiä, tankoja, painoja ja kaikkea muuta mitä tarvitaan pojan voimien harjoittamiseksi, jotta ne kehittyisivät miehekkään joustaviksi.
Pahaksi onneksi minä jo taivuin oppineeseen elämään, järjestelin mielelläni leikelmiä iltaisin lampun ääressä, olin syvästi kiintynyt kuviin ja irtauduin näistä ennakolta taiteilijaksi määrätyn henkilön huvituksista ainoastaan jonkinlaisen mielettömyyden puuskan, hurjan epäjärjestyksenhimon valtaamana leikkiäkseni kaikenlaisia säännöttömiä, tahdittomia leikkejä: varasta, haaksirikkoa, tulipaloa. Kaikki nuo kiiltävät puiset ja rautaiset kojeet tuntuivat minusta kylmiltä ja raskailta, niistä puuttui viehätys ja elämä, kunnes kummitätini tartutti niihin hieman omaa suloansa opettaessaan minua niitä käyttämään. Hän nosteli punnuksia kovin mahtipontisesti, taivutti kyynärpäänsä taaksepäin näyttääkseen minulle, kuinka käsivarsien ja selän väliin viety sauva kehittää rintakehää.
Eräänä päivänä hän nosti minut polvelleen ja lupasi minulle laivan, laivan taklauksineen päivineen, purjeineen ja kylkiaukoista pilkistävine tykkeineen. Kummitätini puhui meriasioista kuin vanha merikarhu. Hän ei unohtanut märssyä, ei vantteja, ei prammitankoa eikä yläprammiraakaa Nuo oudot sanat eivät ottaneet ollenkaan loppuakseen; hän näytti lausuvan niitä mielellään. Varmaan ne muistuttivat hänelle monia vanhoja asioita. Haltijattaret ne liikkuvat vesillä.
Laivaani minä en saanut. Mutta minun ei ole milloinkaan, ei edes lapsuudessa, tarvinnut omistaa olioita voidakseni niistä nauttia. Haltijattaren laiva askarrutti minua kauan. Minä näin sen. Näen sen vieläkin. Se ei ole enää mikään lelu. Se on aave. Se liukuu äänetönnä pitkin hämyistä merta, ja sen kannella näen naisen, liikkumatonna, kädet riipuksissa, silmät suurina ja tyhjinä.
Minun ei ollut sallittu enää nähdä kummitätiäni.
Minulla oli siitä lähtien selvä käsitys hänen luonteestaan. Minä tajusin, että hän oli syntynyt miellyttämään ja rakastamaan, että siinä oli hänen kutsumuksensa. Valitettavasti en erehtynytkään! Sain myöhemmin kuulla, ettei Marcelle (hänen nimensä oli Marcelle) ole eläissään tehnyt mitään muuta.