Heinrich Heinen Muistelmiin sisältyy iskevän todellisia muotokuvia, joita kuitenkin ympäröi eräänlainen runous. Sellainen on Simon de Geldernin, runoilijan enon muotokuva.
"Hän oli", kertoo Heine, "omituinen ihminen, ulkomuodoltaan mitätön, jopa eriskummallinenkin. Pieni, sävyisä mies, kasvot kalpeat ja vakavat, nenä tosin kreikkalaistyylinen, suoraviivainen, mutta varmaan kolmannesta pitempi kuin Kreikassa käytetyt nenät… Hän käytti aina vanhanaikaisia vaatteita, lyhyitä housuja, valkoisia silkkisukkia, solkikenkiä ja vanhan muodin mukaan verraten pitkää palmikkoa, joka pienen miehen katua käyskellessä hypähteli olkapäältä toiselle, teki kaikenlaisia keikauksia ja näytti ivailevan omaa herraansa hänen selkänsä takana.
"Tämä kunnon mies oli sielultaan mitä ylevämielisin; hänen vähäinen lievenuttunsa, joka oli takaa kuin västäräkinpyrstö, sulki sisäänsä viimeisen ritarin. Tämä ritari ei kumminkaan kuulunut vaeltavien ryhmään. Hän pysyi kotonaan Düsseldorfissa, Noakin arkissa. Niin nimitettiin hänen pientä, isiltä perittyä taloansa, jonka oven yläpuolella voitiin nähdä somasti veistetty ja monin värein maalattu Noakin arkki. Uupumattoman ahkerana hän antautui siellä kaikenlaisiin oppineisiin harrasteluihinsa ja omituisuuksiinsa, kirjahulluuteensa ja varsinkin villittyyn kirjailemiseensa, jonka tulokset enimmältä osalta ilmestyivät poliittisissa päivälehdissä ja tuntemattomissa aikakauskirjoissa."
Yleisen menestyksen harrastus ajoi Simon de Geldern parkaa kirjoittamaan. Hän näki siinä suurta vaivaa. Jo ajatteleminen vaati häneltä epätoivoisia ponnistuksia. Hän viljeli vanhaa, kankeata tyyliä, jonka oli jesuiittain koulussa oppinut.
"Tämä eno", kertoo Heine, "vaikutti voimakkaasti henkiseen sivistykseeni, joten olen hänelle siinä suhteessa äärettömän suuressa kiitollisuudenvelassa. Miten erilaiset olivatkin mielipiteemme ja miten viheliäiset hänen kirjalliset harrastuksensa, ne ehkä sittenkin innostivat minua kirjoittamaan."
Vanhan Geldernin kuva johtaa mieleen erään toisen, joka on olemassa ainoastaan minun omissa muisteluissani ja senvuoksi varmaan tulee näyttämään kalpealta ja tenhottomalta. Toden tunnustaakseni minä en milloinkaan kykenisi luomaan sellaisia samalla kertaa haaveellisia ja todellisia muotokuvia, joiden salaisuus oli Rembrandtille ja Heinelle tuttu. Mikä vahinko! Henkilö, jota aion kuvailla, ansaitsisi taitavan maalaajan.
Niin, minulla oli myöskin Simon de Geldernini, joka jo lapsuusaikanani herätti minuun henkisten asiain harrastusta ja kirjoittamiskiihkoa. Hänen nimensä oli Le Beau, ja johtuu luullakseni hänestä, että minä olen jo viisitoista vuotta tuhrinut haaveitani paperille. En tiedä, voinko häntä siitä kiittää. Ainakaan hän ei herättänyt oppilaassaan mitään vaarallista kiihkoa; se oli yhtä viaton kuin hänen oma mielihalunsa.
Hänen himonaan oli luetteloiden laatiminen. Hän laati niitä lakkaamatta. Minä ihailin häntä, ja kymmenvuotiaana oli mielestäni parempi tehdä luetteloita kuin voittaa taisteluita. Arvostelukykyni on sittemmin hieman huonontunut, mutta todellisuudessa en ole muuttanut mielipidettäni läheskään siinä määrin kuin voisi luulla. Isä Le Beau, kuten häntä nimitettiin, näyttää minusta vieläkin ylistettävältä ja kadehdittavalta, ja jos minä toisinaan satunkin hymyilemään muistellessani tätä vanhaa ystävää, niin hilpeyteni on laadultaan sydämellistä ja hellää.
Isä Le. Beau oli sangen vanha minun ollessani sangen nuori. Siitä kai johtui, että ymmärsimme hyvin toisiamme.
Hänen koko olemuksensa herätti minussa luottavaa uteliaisuutta. Hänen silmälasinsa, jotka sijaitsivat ison ja pyöreän nenän nokassa, hänen punakat ja pulleat kasvonsa, hänen väljä päällystakkinsa, jonka ammottavat taskut olivat täpösen täynnä vanhoja kirjoja, hänen koko olentonsa huokui herttaisuutta, johon sekaantui rahtunen hupsuutta. Hänen päässään nähtiin matala, leveälierinen hattu, jonka lennoille hänen valkoiset hiuksensa kiertyivät niinkuin kuusain pengermän kaidepuille. Kaikki mitä hän sanoi oli korutonta, lyhyttä, vaihtelevaa, kuvallista kuten lastensatu. Hän oli luonnostaan lapsekas ja huvitti minua sitä ollenkaan yrittämättä. Ollen vanhempaini hyvä ystävä ja pitäen minua älykkäänä ja rauhallisena poikasena hän kehoitti minua käymään asunnossaan, jossa muuten vierailivat vain rotat.