Äitini näki hänet eräänä päivänä vastaanottohuoneessa ja hymähti: "Onpa hän nuori!" Ja tuo lausuttiin erikoisella äänenpainolla.
Minä lakkasin häntä pelkäämästä, huomattuani, että häntä täytyi ihailla. Se tapahtui minun lausuessani läksyä, jonka muodostivat apotti Gauthier'n säkeet Ranskan ensimmäisistä kuninkaista.
Minä lausuin jokaisen säkeen yhteen menoon, ikäänkuin siinä olisi ollut yksi ainoa sana:
Pharamondensimmäinenorniitäkuninkaita
jotk'aromoinGalliassahallitsitfrankkeitimaita
ClodionvaltaaCambrainMerovigiinonpäästy…
Siihen minä auttamattomasti pysähdyin. Toistelin toistelemistani: Merovigiin on päästy, on päästy, päästy. Muistin vain, että kun Merovigiin on päästy, niin Lutetiamme säästyy… Mutta mistä? Minun oli mahdoton sitä sanoa, koska olin sen kerrassaan unohtanut. Asia ei totta puhuen ollut minua kovin järkyttänyt. Minä pidin Lutetiaa vanhana naishenkilönä. Olin hyvilläni siitä, että hän säästyi, mutta hänen asiansa kiinnittivät ylipäänsä erinomaisen vähän mieltäni. Ikävä kyllä näytti pastori Jubal pitävän aika tärkeänä, että sanoisin mistä vahingosta hän oli säästynyt. Minä yritin: "Hm… Merovigiin on päästy!… hm, hm, hm!" Olisin antanut kieleni kissalle, jos siitä olisi ollut vähänkään apua ensimmäisessä valmistavassa luokassa. Naapurini Fontanet ivaili minua, ja pastori Jubal viilaili kynsiänsä. Vihdoin hän sanoi:
— Attilan julmuuksista Lutetiamme säästyy.
Kun olitte unohtanut tämän säkeen, herra
Nozière, olisi teidän pitänyt se uudelleen sommitella, sen sijaan että pysähdyitte. Voisittehan sanoa:
Attilan rynnäköltä Lutetiamme säästyy, tai:
Tylyltä Attilalta Lutetiamme säästyy, tai aistikkaammin: