Kuusi kuukautta kertomani hirveän seikkailun jälkeen, kun olin joltisellakin kunnialla päässyt rhétorique-luokaltani, isä lähetti minut loma-ajaksi maaseudulle. Hän kirjoitti puolestani eräälle sangen vaatimattomalle ja sangen kunnianarvoiselle virkaveljelleen, eräälle vanhalle maalaistohtorille, joka harjoitti ammattiaan Saint-Patrice'issa.
Sinne minä sitten lähdin. Saint-Patrice on pieni, Normandian rannikolla sijaitseva kyläkunta. Se on metsän kainalossa ja laskeutuu tasaisesti kohti rantakallioiden saartamaa hiekkarantaa. Ranta oli silloin asumaton, autio. Meri, jonka näin ensi kerran, ja metsä, jonka rauha tuntui ihmeen leppoisalta, herättivät minussa aluksi jonkinlaista ihastusta. Veden ja lehväin häilyväisyys sointui mieleni häilyväisyyteen. Minä ratsastelin metsässä, kieriskelin puolialastomana hiekkarannalla ikävöiden jotakin tuntematonta, jota kaikkialla aavistelin, mutta en mistään löytänyt.
Olin yksin kaiket päivät ja itkeskelin ilman syytä. Toisinaan saatoin tuntea sydämeni äkkiä paisuvan, niin että luulin siihen paikkaan kuolevani. Sanalla sanoen: olin kovin levoton. Mutta onko maailmassa rauhaa, joka vetäisi minun levottomuudelleni vertoja? Ei ole. Todistakoot puut, joiden oksat pieksivät kasvojani, todistakoon rantakallio, jolle kiipesin katselemaan auringon mereenmenoa, ne todistakoot, ettei mikään vedä vertoja sille kivulle, joka minua silloin ahdisti, ettei mikään vedä vertoja ihmisten ensimmäisille unelmille! Jos kaipuu kaunistaa kaikki lie oliot, joihin se kohdistuu, niin tuntemattoman kaipuu kaunistaa maailmankaikkeuden.
Suhteellisen terävyyden ohella on minussa aina ilmennyt omituista yksinkertaisuutta. Levottomuuteni ja epämääräisten kaipioitteni syy olisi kenties kauankin vielä pysynyt minulle tuntemattomana, ellei eräs runoilija sitä olisi minulle kirkastanut.
Minä olin jo koulussa mieltynyt runoilijoihin, ja tämä mieltymys on onneksi jäänyt pysyväiseksi. Seitsentoistavuotiaana minä ihailin Vergiliusta ja olisin ymmärtänyt hänet jokseenkin yhtä hyvin ilman opettajien selityksiä. Loma-aikoina minulla oli aina Vergilius taskussani. Se oli Bliss'in julkaisema pieni, kehno Vergilius; minulla on se vieläkin. Minä säilytän sitä niin huolellisesti kuin mitään ylipäänsä voin säilyttää; siitä putoaa kuivuneita kukkia joka kerta kun sen avaan. Vanhimmat näistä kukista ovat kasvaneet Saint-Patrice'in metsässä, tienoolla, jossa olin ylen onnellinen ja ylen onneton seitsemäntoistavuoden iällä.
Eräänä päivänä kuljin jälleen yksinäni metsänrinteeseen hengittäen mielihyvin niitetyn heinän tuoksua. Tuuli toi meren suolaa huulilleni, minä tunsin auttamatonta väsymyksentunnetta, istuuduin maahan ja katselin kauan taivaan pilviä.
Sitten avasin tapani mukaan Vergiliukseni ja luin: Hic, quos durus amor…
"Ne, jotka ankara rakkaus on menehdyttänyt säälimättömään riutumukseen, käyskelevät siellä salaperäisten lehtokujien peitossa ja myrttimetsä levittää siimestään ylt'ympäri…"
"Ja myrttimetsä levittää siimestään…" Tunsinhan sen, myrttimetsän: se sijaitsi minussa itsessäni. Sen nimi vain oli minulle tuntematon. Vergilius ilmaisi minulle sairauteni syyn. Hän opetti minut tietämään, että rakastin.
Mutta minä en vielä tiennyt ketä rakastin. Se kävi ilmi vasta seuraavana talvena, kun jälleen näin rouva Gance'in. Te olette epäilemättä tarkkanäköisempi kuin minä olin. Olette arvannut, että rakastin Alice'ia. Mikä ihmeellinen kohtalon oikku! Minä rakastin juuri sitä naista, jonka kuullen olin esiintynyt ylen naurettavasti ja jolla varmaankaan ei ollut minusta mitkään hyvät ajatukset. Olihan siinä epätoivon aihetta. Mutta siihen aikaan ei epätoivo ollut käytännössä; esi-isämme olivat käyttäneet sitä liiaksi, joten se oli kulunut loppuun. Minä en tehnyt mitään hirmuista tai suurta. En piiloutunut minkään vanhan luostarin luhistuvien holvien suojaan, en kuljettanut masentunutta mieltäni erämaihin, en yrittänyt manata esiin rajuilmoja. Olinhan vain kovin onneton ja suoritin päästötutkintoni.