— No niin, minä sanon sen teille. Eräänä iltana, (siitä on jo pitkä aika) joutui pieni koulupoika minua katsellessaan niin hämilleen, että nimitti minua herraksi vastatessaan johonkin kysymykseeni. Mikään muu ihailunosoitus ei ole minua imarrellut ja tyydyttänyt siinä määrin kuin tuo omituinen vastaus ja sen lausumisessa ilmennyt sävy.
12.
Varjo.
Kahdennellakymmenennellä ikävuodellani minä jouduin kokemaan jotakin tavatonta. Isäni oli lähettänyt minut maaseudulle järjestämään erästä perheasiaa. Minä lähdin eräänä päivänä iltapuolella pienestä, sievästä Ernéen kaupungista käydäkseni seitsemän peninkulman päässä, Saint-Jeanin köyhässä pitäjässä sijaitsevassa, nykyisin autiossa talossa, joka oli kolmatta sataa vuotta ollut isäni suvun asuntona. Oltiin joulukuun alussa. Satoi lunta aamusta pitäen. Tie, joka kulki pensasaitojen keskitse, oli monin paikoin kovin kuoppainen, joten meidän, hevoseni ja minun, oli aika vaikea välttää lätäköitä.
Kuuden, seitsemän kilometrin päässä Saint-Jeanista tie näytti käyvän paremmaksi, joten minä aloin ajaa täyttä laukkaa huolimatta nousevasta rajutuulesta ja lumesta, joka pieksi kasvojani. Tietä reunustavat puut pakenivat molemmin puolin niinkuin muodottomat, surulliset öiset haamut. Ne olivat kamalannäköisiä, nuo mustat puut halkaistuine latvoineen, pahkoineen ja haavoineen, vääntyneine käsivarsineen. Ne melkein minua peloittivat, kun muistin, mitä Ernéen varapastori oli edellisenä iltana minulle niistä kertonut. Erään näistä puista, oli varapastori kertonut, erään näistä metsäseudun raajarikoista, kastanjan, joka oli menettänyt päänsä jo pari sataa vuotta sitten ja oli ontelo kuin torni, halkaisi salama ylhäältä alas asti helmikuun 24 p:nä 1849. Siten syntyneessä halkeamassa näkyi miehen luuranko pystyssä, pyssy ja rukousnauha kupeellansa. Ontelosta löydettyyn taskukelloon oli merkitty nimi Claude Nozière. Tämä Claude, isäni isän setä, oli eläessään salakuljettaja ja rosvo. Vuonna 1794 hän otti osaa chouanien kapinaan. Pahoin haavoittuneena, sinisten takaa-ajamana,hän piiloutui puun onkaloon kuolemaan. Hänen kohtalostaan eivät tienneet ystävät enempää kuin vihollisetkaan; vasta puolen vuosisadan kuluttua vanhan chouanin kuolemasta toi salamanisku hänet ilmoille.
Minä ajattelin häntä, nähdessäni pakenevat puut kummallakin puolen tietä, ja joudutin hevoseni kulkua. Oli pimeä yö, kun saavuin Saint-Jeaniin.
Tulin majataloon, jonka nimikilpi vingutti tuulessa surkeasti vitjojaan. Vietyäni hevoseni talliin astuin matalaan vierashuoneeseen ja heittäydyin vanhaan nojatuoliin lieden luo. Siinä lämmitellessäni voin tulen valossa katsella emännän kasvoja. Ne olivat kauhistuttavat vanhuksen kasvot, näyttivät jo osalta olevan mullan peitossa. Näkyvissä oli vain syöpynyt nenä ja kuolleet silmät veristävien luomien peitossa. Hän tarkasteli minua epäluuloisesti, kuten muukalaista ainakin. Rauhoittaakseni häntä minä mainitsin nimeni, jonka täytyi olla hänelle sangen tuttu. Hän vastasi päätään pudistaen, ettei Nozière-sukua enää ollut olemassakaan. Siitä huolimatta hän suostui toimittamaan minulle illallisen. Hän heitti lieteen kimpun risuja ja poistui.
Olin alakuloinen ja väsynyt ja sanomattoman pelontuskan vallassa. Minua ahdistivat synkät ja väkivaltaiset mielikuvat. Minä vaivuin hetkiseksi unenhorroksiin, mutta puolinukuksissakin kuulin yhä uuninpiipussa ulvovan tuulen, joka puuskittain sirotteli saappailleni lieden tuhkaa.
Kun muutaman minuutin kuluttua jälleen avasin silmäni, oli edessäni näky, jota en milloinkaan unohda. Minä näin selvästi huoneen perällä, valkeaksi kalkitulla seinällä, liikkumattoman varjon. Se oli nuoren tytön varjo. Kasvojen ääriviiva oli niin suloinen, puhdas ja viehättävä, että sen nähdessäni tunsin koko väsymykseni ja koko alakuloisuuteni sulautuvan hurmaavaksi ihastuksen tunteeksi.
Minä katselin varjokuvaa luullakseni minuutin ajan. Mahdollista kumminkin on, että hurmioni kesti enemmän tai vähemmän aikaa, sillä minulla ei ole mitään keinoa mitata sen todellista kestoa. Sitten käänsin päätäni nähdäkseni kenen tuo kaunis varjo oli. Huoneessa ei ollut ketään… ei ketään muuta kuin vanha kapakanemäntä, joka parhaillaan asetteli pöydälle puhdasta liinaa.